»En, Martin, en ole kuullut.»
»Sain häneltä kirjeen tänä aamuna. Roddysta on suorastaan tuskallista vastata edes kutsukirjeeseen, joten hänen kirjeensä imarteli minua. Hän, minä ja pari muuta kumppania aiomme lähteä purjehtimaan ensi kuussa Wight-saaren edustalle, ja sen retken järjestelystä hän juuri kirjoittikin.»
»Kuinka hauskaa se onkaan, Martin!»
Judith kumartui sylissään olevan lautasen puoleen, musertaen korpun sirpaleiksi.
»Minkä tähden et sinäkin tule, Judith? Tule! Se olisi täysin sopivaa, eikö olisikin, äiti? Me olemme hänen naimattomia setiään.»
Juuri silloin, kun hän kuuli nämä sanat ja aavistamattaan muisti kaiken sen kevytmielisyyden, elämänsä onnellisimman päivän, virisi se eloon hänen mielessään ja pyrki rajusti, kauhistavasti ilmoille. Voi, nyt ei enää ollut toivoa. Roddy oli noussut kuolleista ihan äkkiä valheellisen hautauksen jälkeen.
Suunnattomasti ponnistaen hän sai estetyksi silmänsä tyyten sulkeutumasta; mutta puhua hän ei mitenkään voinut.
»Roddy väittää —» alkoi Martin, vilkaisi pöydän ylitse häneen ja vaikeni, epäröiden, säpsähtäen. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän kysyi:
»Oletko väsynyt, Judith?»
»Hiukan — matkan jälkeen — on niin kuuma matkustaa. Eikö olekin?» Hän kääntyi Martinin äidin puoleen.