Judithin aivoissa pyöri yksi ainoa ajatus; ja yhä uudelleen hän yritti lausua sitä.
»En tahdo olla katsomassa teurastuksiasi. En tahdo olla katsomassa teurastuksiasi.»
Mutta Martin ei ymmärtäisi. Kenties se ei olisikaan järkevää.
»Hyvä Jumala!» Hän istui maassa, raastaen turvetta kylmillä, kosteilla käsillä kasvot poispäin käännettyinä, silmät tuijottavina, suu auki ja muodottomana, mahdottomana hillitä. »Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!» Sen hokeminen muistutti vinkumista tai naukumista.
»Mikä sinua vaivaa?» kysyi Martin kiihkeästi. Hän kyykistyi Judithin viereen, ja hänen hämmästyneet kasvonsa tulivat näkyviin tytön olkapään takaa.
»Voi sitä pientä poloista, pientä poloista!…»
»Tarkoitatko kaniinia?»
Judith nyökkäsi.
»Mutta, Judith — armias taivas! Kaniini… Judith. En totisesti olisi sitä ampunut, jos olisin aavistanut sinun pahastuvan.»
Judith edelleenkin tuijotteli ja repi ruohoa.