Entä sitten Martin-poloisen tunteet kuulustelussa!
»Herra Martin Fyfe, joka useita kertoja joutui tunteittensa valtaan, kertoi vainajan muutamia tunteja aikaisemmin ilmaisseen suostuvansa tulemaan hänen vaimokseen. Tämä tunnustus, jonka vainaja oli tehnyt omasta aloitteestaan, sai osakseen voimakasta vastakaikua hänen puoleltaan, ja heillä näytti olevan täysi syy olla iloisia ja onnellisia. Julistaessaan, että vainaja oli tehnyt itsemurhan mielenhäiriössä, tutkintotuomari huomautti, että tämä poikkeus tavallisesta kosimisjärjestyksestä oli vain uusi esimerkki siitä itsehillinnän puutteesta, joka on niin valitettavan yleinen nykyajan nuorten naisten keskuudessa, ja näytti hänen mielestään sellaisenaan riittävän selvästi osoittavan vainajan henkisen tasapainon olleen tuntuvasti järkkyneen. Hän toi julki vilpittömän myötätuntonsa herra Fyfelle ja vapautti hänet kaikesta moitteesta.»
Ja Roddy saattaisi taaskin poiketa tavoistaan ja taipumuksistaan ja kirjoittaa Martinille surunvalittelukirjeen.
Ei, ei. Hän näyttäisi Roddylle, ettei hän välittänyt eikä itkenyt hänen tähtensä; hän julkaisisi kihlauksensa Martinin kanssa ennen pitkää.
Sitten olisi uutinen »The Timesissä», onnitteluja, kirjoitettavia kirjeitä — (Olen hyvin onnellinen tyttö) — sievä sormus — ja melkein varmasti valokuvia kuvallisissa viikkolehdissä.
Roddy myhäilisi kyynillistä hymyään, koska hän, Judith, oli käyttäytynyt, kuten naiset aina käyttäytyvät; kunhan he vain saivat koukkuunsa jonkun poloisen pahuksen — samantekevää kenet — olivat he täysin tyytyväisiä. Ja kirotusti he touhusivat, jollei joku miekkonen takertunut koukkuun.
Martin otaksuttavasti vaatisi välttämättä, että heidät vihittäisiin kirkossa, ja pyytäisi Roddya puhemiehekseen.
Ei. Martin-parka ei pystyisi pelastamaan häntä. Kenties hän sensijaan tuhoaisi Martinin.
Hän meni takaisin vuoteeseen ja heittelehti raitiensa välissä aamunkoittoon saakka.
6