»Olen pahoillani siitä, että sinun täytyy lähteä», valitti Martinin äiti miellyttävänä ja hajamielisenä.
»Minäkin pahoittelen sitä.»
»Mutta», virkkoi vanhus hilpeästi, »kuinka viehättävä ajatus onkaan ajaa kotiin autolla öiseen aikaan! Martin on hurmaantunut sellaiseen, tiedäthän. Usein kuulen hänen lähtevän ajelemaan tällaisena kauniina iltana. Omituinen poika… Hänen autontorvensa ääni kuulostaa niin kammottavan yksinäiseltä, että mieleni tekee itkeä. Hän toivoisi, että hänellä olisi kumppani. Ennen olin hänen muassaan joskus, mutta minun täytyi luopua siitä. Varsin pian tunnen olevani liian vanha.»
Hän hymyili suloisesti; ja Judith, joka ylhäältä päin näki hänet niin pienenä ja iäkkäänä, taukosi äkkiä tuntemasta heitä erottavaa, suurta ikäpolven rajaa, vaan tunsi ainoastaan yhteiseen sukupuoleen perustuvan, määräävän läheisyyden ja sen mukana äärimmäistä hellyyttä ja sääliä. Hän kumartui suutelemaan vanhusta — olento-raukkaa, jonka täytyi yksitoikkoisesti pysytellä huoneessaan, säästäväisesti järjestellen varojaan huomispäivää varten, kun taas hänellä, joka oli kolmekymmentä vuotta nuorempi, oli ystävänään avoin pimeys.
Vanhus tiesi varsin hyvin, ettei Judith rakastanut hänen poikaansa; hän luotti, ettei Judith pettäisi Martinia mennessään naimisiin hänen kanssansa. Olisi kauheata pakottaa vanhus vihaamaan häntä… sitä ei voinut ajatella.
Autonpyörät narisivat soratulla tiellä, ja Martin töräytti torveaan.
Muutamien minuuttien kuluttua he olivat liehuttaneet jäähyväiset portailla seisovalle pienelle olennolle ja lähteneet kiitämään maantiellä.
* * * * *
Yön syvän siniseen, kuulakkaan verhoon. Ilma jakautui kevyesti, kun auto työntyi sen lävitse, huuhtoutuen pois aaltoina, jotka tuoksuivat ruusuille, syreeneille ja kaikille vihreille lehville. Kuu kamppaili pilvien kanssa. Sillä oli himmeät ja lempeät kasvot.
»En ällistyisi, jos alkaisi sataa ennen aamunkoittoa», sanoi Martin; ja saavuttuaan vihdoinkin hämyiselle, suoralle valtatielle hän lisäsi vauhtia, huokaisten tyytyväisyydestä.