»Kiitos, Martin! Se oli ihanaa. Olisin toivonut, ettemme olisi koskaan päässeet perille. Arvelin, ettemme pääsisi — en tiedä, minkä tähden. Sain päähäni, että sinä saattaisit hiljaa törmätä johonkin minun huomaamattani. Kaikelle, minkä sivuutimme, sanoin jäähyväiset — katsellen viimeistä kertaa kaikkea miellyttävää; ja kun vihdoin vaivuin uneen, ajattelin, etten koskaan heräisi. Mutta sittenkin toit minut kommelluksitta kotiin, sinä taitava poika. Otaksun olevani kiitollinen. Mutta mikä ponnistus lähteä taaskin tunnin tai parin kuluttua!»
Martin ei vastannut heti; mutta hypisteltyään muutamia minuutteja hattuaan hän kääntyi katsomaan poispäin ja sanoi:
»Oletko kovin onneton, Judith?»
»No niin — en kovin, otaksuttavasti. Jotensakin. En onnettomampi kuin minulle on hyväksi. Siitä kyllä selviydyn… Olen niin uninen, etten tiedä, mitä puhun. Älä pane siihen huomiota.»
»Ajattelin, ettet ole onnellinen —» Martin vaikeni masentuneena.
»Ei mitään heikkoa, Martin. Älä sinä siitä huolehdi! Minä nauran itselleni. Kuinka naurankaan itselleni!»
»Etkö voi kertoa minulle, mikä sinua vaivaa?» tiedusti Martin nyreästi.
»En usko voivani.»
Martin kääntyi poispäin ja nojasi tarmottomasti kuistin seinään.
Taivas hohti nyt ylt'yleensä, muistuttaen simpukankuoren sisäpintaa. Kaste kimalteli ruohikossa, ja harmahtavat ruusut punertuivat ja kellastuivat pensaissaan. Ilman täytti lintujen sekava, huima, kristallinkirkas, kiihkeä laulu.