Hän istui edelleen, murennellen leivostaan ja ryyppien teetänsä. Hän laski kolme kertaa hyvin verkkaisesti kahteenkymmeneen ja katsahti sitten ovelle. Sitten hän laski taaskin. Hän otti ikkunalaudalta kuvalehden ja silmäili sitä. Jos hän katselisi kaikki sen sivut vilkaisemattakaan muualle, niin Jennifer tulisi.
Neljännestä vaille viisi. Jennifer oli saattanut erehtyä kahvilasta; ehkä hän istui vartoamassa jossakin muualla. Mutta se oli mahdotonta. Kenties hän oli sekoittanut määrätunnin, määräpäivän…
Hän otti Jenniferin kirjeen laukustaan. Lokakuun neljäskolmatta päivä.
Kello neljä. »Älä odota minua kello viiden jälkeen!»
Mitähän Jennifer oli sotkenut näkymättömäksi? Judith tarkasti paksua tahraa, mutta siitä ei erottanut mitään.
Kello löi viisi. Viimeisen lyönnin tauottua kaikumasta hän nousi pöydästä, maksoi laskunsa ja meni jälleen ulos hilpeän näköisille kaduille, joilla ei enää ollut mitään pelättävää eikä toivottavaa.
* * * * *
Juna lähti puhkuen asemalta.
Jäähyväiset Cambridgelle, jolle hän merkitsi tyhjääkin vähemmän. Hän oli pettynyt kuvittelemaan sillä olevan jonkinlaisia helliä tunteita häntä kohtaan. Ulkokuori kohteliaana se oli tuntenut vastenmielisyyttä ja epäluuloa häntä ja kaikkia muita naisia kohtaan; ja nyt se ei ollut häntä tuntevinaan. Se kääriytyi usviinsa, kietoen niihin Roddyn, Tonyn ja kaikki muut nuoret miehet, sallien hänen poistua.
Tuli pimeä, ja kynnetyt pellot suoltuivat pyörien ja lipuen taaksepäin, savunvalkeat iltausvat leijailivat raskaina alhaalla himmeiden, kylmän sinipunervien lakeuksien yllä.
Hän oli taaskin matkalla kotiin ollakseen siellä yksin. Hän hymyili, alkaen äkkiä ajatella, että häntä saatettaisiin pitää säälittävänä, niin täydellinen oli hänen yksinäisyytensä.