»Kyllä. Hänen tekohampaansa.»
»Hänen hajunsa.» Mariella nyrpisti pientä nenäänsä. »Minä sain aina istuessani hänen henkäyksiään nenääni ja mietin kidutuksia hänelle. Eipä ihmekään, etten edistynyt.» Hän päästi hiljaisen hihityksensä ja jatkoi taaskin hermostuneesti: »Kuulehan, milloin tulet meitä katsomaan. Olisimme siitä hyvillämme. Tänään iltapäivällä?»
»Oi, Mariella, se olisi hauskaa.»
»He ovat siellä kaikki. Muistatko jokaisen? Julian vapautettiin sotapalveluksesta vähän aikaa sitten. Syksyllä hän menee takaisin Oxfordin yliopistoon.»
»Entä Martin ja Roddy?»
»Niin, he ovat täällä molemmat. Roddy palasi äsken Pariisista. Hänen otaksutaan opiskelevan siellä piirustusta. Martinin pitäisi olla Cambridgen yliopistossa, mutta häntä vaivasi umpisuolen tulehdus aika pahasti, joten hän on poissa tämän lukukauden.»
»Oletko hyvilläsi, kun olet jälleen täällä?»
»Oi, kyllä; pidämme kaikki tästä paikasta hirveästi. Ja täälläolo näyttää sopivan lapselle.»
»Sepä hyvä!»
Syntyi äänettömyys. Hän oli singonnut viimeisen huomautuksensa huolettoman hätäisesti, ikäänkuin ei olisi uskonut Judithin tietävän mitään lapsesta; hänen katseensa oli taaskin luiskahtanut syrjään ikäänkuin pelokkaasti. Vaitiolon aikana ammotti heidän jalkojensa juuressa niiden asioiden kuilu, joista ei milloinkaan puhuttaisi; ja selvää oli, ettei ainakaan Mariella koskaan mainitsisi miehensä nimeä.