Hän katsahti sinne päin ja näki heidän seisovan edessään, hymyillen hiukan väkinäisesti. Se rohkaisi häntä hymyilemään vuorostaan heille.
»Sinä olet Martin — sinä olet Roddy — tuossa on —» hän epäröi. Julian seisoi eristäytyneenä, näyttäen vanhentuneelta ja ylpeältä. Hän täydensi saamattomasti: »Herra Fyfe.»
Kajahti naurunremahdus ja kiusoittelevien äänien kuoro, johon hän ei voinut kiinnittää lainkaan huomiota, vaan joutui jälleen punehtumisen ja hämmingin valtaan.
»Arvelin, että sinusta ei — pitäisit minua — en tiennyt, olisiko — näytit siltä kuin —» sopersi hän.
»Olen totisesti pahoillani siitä, että tunsit kaipaavasi sellaista muodollisuutta», vastasi Julian jäykästi. Myöskin hän punehtui.
»Se johtui vain hänen kainoudestaan», ilvehti joku ääni.
Judith mietti: »Julianhan sittenkin oli aina ystävällinen.» Se, että toinenkin ujosteli, palautti hänen itsevarmuutensa, ja katsoen hymyhuulin Juliania suoraan silmiin hän virkkoi:
»Sitten olen minäkin siitä pahoillani, Julian.»
»Se on parempaa», sanoi Julian vieläkin jäykästi, mutta hymyillen.
Nyt hän erotti heidän kasvonsa selvästi; mutta vielä oli huoneessa vaivaava ja outo kohta — omituisen näköinen, kellahtavan kalpea nuori mies, Roddy. Judithin katse lipui häneen ja sitten edelleen Martiniin. Tämä hymyili hänelle, ja hän astui askeleen sinne päin.