»Niinkö?» Se hiveli Julianin mieltä. Hänen mielikuvitustaan kiihoitti se ajatus, että hän soitti yöhön näkymättömille kuuntelijoille.
»Ihan yksin, niinkö olit?» Hän vilkaisi Judithiin valppaan kiinnostuneesti.
»Juuri niin. Sanoin itsekseni: Herra Fyfe varmaankin soittaa.»
Julian nauroi.
»Ymmärräthän, että olit kauhea.»
»En suinkaan. Sinähän olit. Pakotit minut teeskentelemään, etten mitenkään sinua tuntisi.»
»Hölynpölyä. Minähän toivoin tapaavani sinut. Viimeksi kohtasimme — milloin? Vuosisatoja sitten.»
»Niin. Silloin luistelemassa.»
»Hyvä Luoja, niin. Toisessa maailmassa.»
Äkkiä hän keskeytti hiljaisen soittelunsa; ja Charlie tunkeutui heidän seuraansa, pakottaen heidät sinä päivänä muistamaan ennen kaikkea häntä.