»En ymmärrä puheitasi», vastasi Mariella hiljaisella, ystävällisellä äänellään. »Minusta Michael Peter on hyvin sievä nimi. Ja hän on aika sievä poika, eikö olekin?»
Poika juoksi edestakaisin nurmikolla koiranpennun ajaessa häntä takaa, tavoitellen häntä käpälillään, näykkien hänen sääriään, sotkeutuen hänen jalkoihinsa. Aluksi hän kesti sen tyynesti, mutta jonkun ajan kuluttua pysähtyi tuskastuneena, torjui koiraa voimattomilla, hennoilla käsillään ja huudahteli hermostuneesti, ikäänkuin toraillen sille omalla kielellään, mutta ei kertaakaan vilkaissut kehenkään heistä apua pyytääkseen. Koiranpentu kyyristyi hänen eteensä ja haukahti terävästi. Lapsi nosti kädet korvilleen, ja hänen huulensa vapisivat.
»Tuota kirottua koiranpentua!» kivahti Julian vimmastuneesti. Hän meni veljenpoikansa luokse ja otti hänet syliinsä.
»Poika on väsynyt, Mariella, ja sinä tiedät sen, mutta istut siinä rauhallisesti, rauhallisesti — ja sallit tuon riivatun hupsun, meluisen koiranpennun ärhennellä hänelle ja kiusata häntä ja turmella hänen hermonsa…»
Hän oli kalpea, tähysti Mariellaan peittelemättömän vihaisesti, ja ilma heidän välillään tuntui värähtelevän ja käyvän jännittyneeksi. Mariella nousi nopeasti pystyyn ottaakseen koiranpennun ja kosketti poikansa päätä ohimennen.
»Poloinen Peter-poju», virkkoi hän levollisesti. »Ymmärtämätön poika!
Ei ole mitään hätää.»
»Minun täytyy lähteä», mutisi Judith.
Se oli sietämätöntä. Hänen täytyi pujahtaa tiehensä ja piiloutua häpeämään ja pahoittelemaan omaa käsitystään hillitystä hysteriasta.
»Täytyykö sinun lähteä?» Mariella hymyili hänelle herttaisen ilmeettömästi. »No niin — sinun pitää tulla pian taaskin käymään. Käy usein täällä!»
»Saatan sinut ovelle», sanoi Julian. »Vien pojun sisälle.»