»Minkä tähden tosiaankin?»
»Kuinka hullua! Jos minä osaisin piirtää, piirtelisin kaiket päivät. Olisin niin riemuissani siitä taidosta, että en malttaisi lakata. Olisin niin kamalan innostunut. Minulla ei olisi ensinkään huumorintajuntaa siihen nähden. Sinä pitäisit minua ellottavana, etkö pitäisikin?»
Roddy nyökkäsi hymyillen.
»Mutta minä piirtäisin. Olisin maailman paras piirtäjä. Oi, kuinka onnellinen oletkaan! Totisesti kadehdin sellaisia ihmisiä, joilla on joku erikoinen kyky, ja totisesti rakastan heitä. Eikö ole omituista, että sormet luonnostaan sopeutuvat johonkin toimintamuotoon eivätkä johonkin toiseen? Minun — minun sormeni» — hän levitti ne ja silmäili niitä — »eivät piirtäisi, vaikka uhraisin koko elämäni pakottaakseni ne siihen; mutta — ne osaavat näppäillä pianoa — vain vähän tietenkin; mutta ne ymmärtävät sen selittämättä. Ja jotkut sormet osaavat tehdä viehättäviä esineitä langalla ja neulalla kangaskappaleesta. Siinä taaskin salaperäinen arvoitus! Sitten on koneiden valmistajia ja sellaisia henkilöitä, jotka osaavat käytellä veistä taiteilijain tavalla poistaakseen ihmisistä osia tai pannakseen heihin uusia — ja sellaisia, jotka pystyvät poistamaan kipuja pelkästään koskettamalla… Jotkut ihmiset ovat pelkkiä käsiä, eivätkö olekin? He ymmärtävät niillä. Mutta useimmilla ihmisillä on typerät kädet — tuhoojat. Roddy, minkä tähden ovat jotkut aistimemme aina typerät? Minun kaikki aistimeni ovat puolittain tylsät, ja minun tilani on otaksuttavasti parempi kuin monen monien ihmisten. Minusta tuntuu, että niin sanottu normaalinen on melkein typerää ja kaikissa poikkeuksissa on vain typeryyttä vähemmän tai enemmän. Tämä täydellisyyden ajatus kuitenkin —»
Hän keskeytti lauseensa äkkiä. Roddy ei ollut innostunut; hämärässä valossa hänen kasvonsa näyttivät ilmeettömiltä ja olisivat saattaneet salata pilkkaa tai epäilyä tyttöä kohtaan, joka teennäisesti turvautui omituiseen filosofoimiseen, koettaen epäilemättä näyttää älykkäältä. Judith punehtui. Sellainen oli ollut hänen ravintonaan vuosikausia, sitä hän oli märehtinyt salaa itsekseen tai puhellut siitä ainoalle ystävälleen, mielikuvituksensa Roddylle; ja tässä hän nyt narrimaisessa riemastuksessaan valoi sitä tälle kylmälle nuorelle miehelle, joka luuli — se hänen, Judithin, piti muistaa vasta nyt tutustuneensa häneen. Oli selvää, Roddysta täytyi olla selvää, ettei hänellä ollut aavistustakaan käyttäytymissäännöistä.
»Lähdetään taaskin tanssimaan», ehdotti Roddy vihdoin.
Oli omituista, kuinka paljon helpompi oli tulla toimeen Roddyn kanssa saatuaan hänen kätensä vyötäisilleen. Hänen ajatuksensa, koko hänen olemuksensa tuli silloin vapaasti toista vastaan; kaikki oli pelkkää onnea, pelkkää rauhaa ja sopusointua. Oli paljoa vaikeampi löytää häntä sellaisella tasolla, jolla eivät aistit, vaan ainoastaan järjet koskettivat toisiaan — jolla sellaisen miehen kuin Julianin, jonka ruumiillinen kosketus ei milloinkaan ollut suotava, tavoitti hapuilematta. Roddy pani jotakin tielle. Hän varoi ikäänkuin olisi epäillyt toisen yrittävän päästä hänestä selville tai osoittavan nenäkästä mielenkiintoa häntä kohtaan. Hänen ajatuksensa olisivat viehättäviä, jos ne saisi kaivetuiksi esille; kaikki piilotettu ja salattu oli viehättävää.
»En haluaisi milloinkaan tauota», virkkoi Judith äkkiä.
»Emme taukoa», lupasi Roddy ja piti häntä tiukemmin ikäänkuin olisi ollut yhtä viehättynyt ja huumaantunut kuin hänkin.
Roddy taivutti päänsä ja kuiskasi nauraen: