— Ihan selvään.
— Tule sitten minun palvelukseeni, hyvä ystävä. Ties mihinkä vielä niin tarkkaa korvaa tarvitaan.
Hän nousi ja läksi mukaani.
Vähän matkan päässä siitä seisoo mäentörmällä metsämies ja tähtää pyssyllään ihan ilmaan.
— Onnea vaan! — huusin minä. — Mutta mihinkäs sinä tähtäät? Enhän minä näe muuta kuin selvän taivaan.
— Niin no, — vastasi hän, — koettelin tässä vaan uutta pyssyäni. Strassburgin kirkon tornin huipulla istui varpunen; pudotin sen vast'ikään maahan.
Se, joka tietää, kuinka innokkaasti minä harrastan jaloa metsästämisen urheilua, hän käsittää, miksikä minä heti kohta kavahdin kaulaan tätä erinomaista ampujaa ja puristin häntä rintaani vastaan.
Yhdessä lähdettiin tuosta edelleen ja saavuttiin vähitellen Libanonin vuorille. Siellä kohtasimme erään seedrimetsän rinteellä tanakan, lujaluisen miehen vetämässä nuorasta, joka oli kierretty koko metsän ympäri.
— Mitäs teet, ystävä hyvä? — tiedustin minä.
— Läksin rakennushirsiä metsästä, mutta unohtui kirves kotio. Täytyy tässä käyttää muita konsteja.