Sen lausuttuaan hän nykäisi maahan koko metsän, vaikka sitä oli hyväkin peninkulma ympäri mitaten, nykäisi niinkuin minkä kaislakimpun ja kantoi sitten puut yhteen kasaan. Arvaahan sen, mitä minä silloin tein. Olisin mieluummin luopunut koko lähettilään palkasta kuin moisesta ravajaakosta.
Tuskin olimme astuneet Egyptin alueelle, niin nousi sellainen myrsky, että olin kaatua kumoon miehineni, hevosineni ja vaunuineni; hyvä, ett'ei ihan ilmaan lennättänyt. Tiestä vasemmalla seisoi seitsemän tuulimyllyä rinnatusten, ja niitten siivet pyörivät sitä vauhtia kuin rukin ratas kiivaimmillaan. Jonkun matkan päässä siitä loikoi maassa jättiläisen kokoinen mies, painaen peukalollaan kiinni vasenta sieraintaan. Huomattuaan meidän hämmästyksemme ja nähtyään, mikä työ ja tekeminen meillä on, pysyäksemme pystyssä, hän nousi, kääntyi meidän puoleemme ja, kuten hyvin kasvatettu palvelija konsanaankin, kumarsi meille syvään lakki kourassa. Samassa silmänräpäyksessä lakkasi tuulikin kokonaan, ihme kyllä, ja myllyt pysähtyivät.
— Nyt ei mahda olla laita oikea, — arvelin minä itsekseni, kummastellen mointa ilmiötä ja huusin:
— Mies hoi! Mitäs tämä merkitsee? Onko sinulla paholainen nahassasi vai lienetkö paholainen itse?
— Suokaa anteeksi, eksellensi, — vastasi hän; — laitoin tässä vähän tuulta meidän isännälle, myllärille. Piti panna toinen sierain tukkoon, jott'ei myllyt liian kovaa kävis.
— Tuostapa — arvelin itsekseni — saa uutta tuulta, jos kotona välistä sattuu kertomaan niin paljon, että henkeä salpaa.
Kaupat tehtiin. Puhaltaja jätti myllyt ja myllärit ja seurasi minua.
Tultiin siitä sitten vihdoin Kairoon.
Heti kuin olin minulle annetun toimeni onnellisesti täyttänyt, päästin palveluksestani kaiken muun väen ja pidätin vaan nuo merkilliset miehet. Niitten kanssa läksin sitten paluumatkalle yksityisenä miehenä. Sää kun oli kaunis ja Niilinvirta ihanampi kuin kykenisi kuvaamaankaan, päätin vuokrata purren ja laskea siinä alas virtaa hamaan Aleksandriaan.
2. Niilin tulvat ja mitä sitten seurasi