Meidän päivinämme voi tuskin enää olla erimielisyyttä siitä, että ihmiselämä suuresti vastaa tätä kuvaa, että myöskin sielunelämä on paljoa enemmän luonnonelämän pelkkää kehittämistä kuin aikaisemmin osattiin otaksua. Mutta siitä on kysymys, tokko tässä onkin kaikki ja tokko se määrää koko elämän luonteen. Missä elämältä puuttuu kaikki sisäinen yhteys, kaikki sisästäpäin tulevat herätteet ja kaikki vapaus, missä elämä kokonansa muuttuu ulkokohtaisten suhteiden pelkäksi yhtymäksi ja soveltautumiseksi vaihteleviin olemassaolon ehtoihin, siellä ei ainoastaan, kuten onkin itsestään selvää, ole lopussa kaikki uskonto, siellä yhtä suurella välttämättömyydellä lakkaavat myöskin moraali ja oikeus, siellä täytyy tieteen ja taiteen muuttua yksityisten mielteiden ja aistimusten rinnakkainsattumiseksi, siellä käsitteet sellaiset kuin persoonallisuus, luonne, mielenlaatu käyvät pelkiksi puheenparsiksi, harhaluulon ja taikauskon tuotteiksi yhtä hyvin kuin uskonnolliset vakaumukset. Ja mikä tehtävä jää tässä piirissä inhimilliselle toiminnalle, jos enää ollenkaan voi puhua tehtävästä ja toiminnasta? Luonto sekä ihmisessä että hänen ulkopuolellaan kulkee omaa varmaa latuaan, pakoittavat vietit ovat suuntaamassa kaikkia liikkeitä, oikeastaan ihminen ei toimi, vaan hänessä tapahtuu jotakin, joka hänelle on pohjaltaan vierasta. Hänen tajuntansa voi vain olla mukana ja katsella, mutta ei tarttua asiainkulkuun ja sitä uudestansa muodostella. Näin tulisi ihminen ja hänen sielunelämänsä pelkäksi katselijaksi, oikean todellisuuden varjoksi, jolleivät oman olemuksen piiristä kohoavat erhetykset ja harhaluulot vaatisi häntä työhön ja taisteluun. Tämä taistelu, taistelu luonnon yläpuolelle pyrkivää ihmistä vastaan, taistelu taikauskoa ja inhimillistä luulottelua vastaan jää tämän naturalistisen elämän ainoaksi liikkeenvirittäjäksi. Jos voitto olisi jo saavutettu, valistus täydellinen ja ihminen palautettu oikeaan asemaansa luonnon keskuudessa, niin eipä ole silloin nähtävissä, mitä hänelle enää jäisi tehtävää. Elämä olisi tällöin saatettu sisäiseen lepotilaan, ja kaikki muu jäisi luonnon eikä ihmistahdon suoritettavaksi. Näin ollen tulisi pyrkimyksen korkeimmaksi päämääräksi kaiken henkisen elämän poistaminen.

Voiko ihminen semmoisena, miksi maailmanhistoriallinen työ on hänet tehnyt, tällä tavoin palata luonnon tasolle, luopua kaikesta, mikä on häntä siitä eroittamassa, ja tällöin uskoa saavuttaneensa oikean olemuksensa, onnellisuusvaatimuksensa tyydytetyksi? Me sitä tuskin uskomme, me emme sitä jo senkään vuoksi usko, että luontoon palaamisen vaatimus todistaa olennaisesti toisenlaatuista sielullista elämää, kuin mitä pelkkä luonto voi itsestään kehittää. Miksikä naturalisti sellaisella innolla ja mielenhehkulla vaatii ihmistä palaamaan luontoon ja miksikä hän elämänsä päätehtäväksi asettaa tämän tarkoitusperän saavuttamisen? Tokihan siksi, että hän uskoo tällaisen palaamisen ihmisen onnellisuudelle ja oman pyrkimyksensä totuudelle välttämättömäksi. Mutta voiko hän suunnitella ja tavoitella sellaisia päämääriä yhdeksi yhteydeksi käsittämättä sekä pyrkimyksen esinettä että itse pyrkimystä ja eikö elämä samalla kehitä itsestään esille, kohoten yksityisten olokohtien kosketusta ylemmäs, sisäisyyttä? Eikö lisäksi käsite totuus jo olennaisesti sisällä pelkän tosiasiallisuuden rajain yli siirtymistä? Se joka vaatii totuutta ja sitä tavoittelee, on enemmän kuin pelkkä palanen luontoa. Myöskin totuuteen ja onnellisuuteen pyrkimisessä kohoaa ihmisolemuksen syvyydestä jyrkkiä ristiriitoja, jollaisia luonnon yhtämittaisuus ei tunne eikä voi sietää. Kun naturalisti ei havaitse, että hänen oma menettelytapansa särkee ja kumoaa hänen teoriansa, niin se vain osoittaa, kuinka itsestään ymmärrettävä hänelle on sisäisen maailman ja henkisen elämän olopiiri, joka on tulos koko historiallisesta kehityksestä. Sillä yhä enemmän ja enemmän se on vastoin aistillista luontoa rakentanut ihmiselle oman valtakunnan aistimellista luontoa vastaan; tästä valtakunnasta käsin ja siinä hän myös kokee luontoa. Nykyaikana luonto kyllä on saanut paljoa suuremman merkityksen inhimilliselle hengenelämälle ja tämä elämä on osoittautunut olevansa paljoa läheisemmin luontoon kiedottuna kuin varhaisempina aikoina, mutta siitä huolimatta se ei mitenkään muutu pelkän luonnon aikaansaannokseksi; jos se siksi muuttuisi, niin olisi silloin mennyttä sekä kaikki kulttuuri että kaikki tiede kuin myös sisäisesti yhtenäisen vakaumuksen mahdollisuus. Ja sellainenko asiaintila, joka sitä enemmän tuhoaa itseään, kuta johdonmukaisemmin se itseään kehittää, jonka sisällys ja muoto ovat keskenään jyrkässä ristiriidassa, senkö tulisi antaa meidän elämällemme ja sen pyrkimykselle tarkoitus! Miltä näyttää tämä naturalismin niin innokkaasti ja hartaasti ihmiskunnan omaksuttavaksi ylistämä elämä yleisesti katsottuna? Ihmiselämän piiri mitättömän pieni äärettömän kaikkeuden rinnalla ja sen keskellä ypöyksinänsä, ihmisen tekeminen ja tekemättä jättäminen aivan yhdentekevää tuon kaikkeuden edessä, ihmisessä itsessään ei mitään sisäisen yhteyden mahdollisuutta, ei mitään keskinäisen rakkauden ja kunnioituksen mahdollisuutta, ei mitään luonnonviettien pakon voittamismahdollisuutta, kaikki toiminta elämänsäilytyksen painon alaista, joka vie meidät yhä ankarampaan taisteluun toisiamme vastaan, taisteluun, joka ei kykene antamaan minkäänlaista sisäistä voittoa, minkäänlaista sisäistä tulosta; kaikkien näiden kieltämysten etujen rinnalla yksinomaisena aikaansaannoksena vapautus harhaluulosta ja taikauskosta, ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvaisuuden täydellinen oivaltaminen. Mutta kuinka korkealle sitten arvioikin tällaisen valistuksen, niin voiko se ihmistä jalostaa, auttaa häntä sisäiseen vaurastumiseen ja hänen henkisen erikoisluonteensa kehittämiseen, kartuttaa hänen voimiaan, saattaa hänet suhteeseen toisiin samankaltaisiin olentoihin tai maailmankaikkeuteen, antaako se hänelle yleensä tilaisuutta minkäänlaiseen itsenäiseen toimintaan? Ja voiko ihmiselämä ilman tätä kaikkea olla elämisenarvoinen? Se voi olla sitä ainoastaan sille, jolla on vain hyvin vähäiset vaatimukset, tai joka katkaisee ajatuksenjuoksunsa keskitiehen, tai yhtämittaa täydentää omat väitteensä juuri sillä tai kierrättää juuri siihen, jonka oikeutusta samalla mitä suurimmalla innolla vastustetaan. Ken ajattelee loppuun saakka, hän voi maaliin päästyään löytää vain pelkän tyhjyyden, hän ei mitenkään voi välttää perinpohjaista elämänkieltämistä, hänen täytyisi lopulta päätyä täydelliseen epätoivoon. Vain taisteluntuoksina kilvoittelussa sitä vastaan, mitä naturalismi väittää harhaluuloksi ja taikauskoksi, voi ihmiselle uskotella, että hän pääsee kohoamaan yli oman tyhjyytensä ja kykenemättömyytensä minkäänlaiseen henkiseen luomistyöhön.

Naturalismi ei siis kykene ratkaisemaan elämänprobleemia. Mutta vastarintaa vaille olemme tähän saakka jättäneet sen väitteen, että sillä on puolellaan meitä välittömimmin lähellä oleva maailma; niin kauan kuin tämä väite jää vaille vastustusta, voi kaikki se, mikä johtuu tuloksena henkisestä työstä, näyttää vain toisarvoiselta ja jälkeenpäiseltä. Mutta onko juuri nykyajan pohjalta katsoen niin varmaa ja ratkaistua, että aistillinen olemassaolo muodostaa elämän välittömimmän ja lujan perustuksen? Varmasti tämä olemassaolo on ihmiselle välittömin ja epäilemättömin, niinkauan kuin hän kokonansa antautuu aistillisten vaikutelmien ja tuntemusten valtaan, niinkauan kuin hän ei ajattele, niinkauan kuin hänen ajattelunsa ei kohoa sidonneisuudestaan itsenäisyyteen. Lisäksi myöskin inhimillinen ajattelu yhä vielä jää epäitsenäiseen asemaan; se ei sellaisenaan suinkaan kohoa luonnon puitteiden yläpuolelle. Kokemus osoittaa meille runsasta älyllistä kehitystä jo näidenkin puitteiden sisäpuolella; viisautta, viekkautta, taitavuutta j.n.e. ei todellakaan puutu eläimelliseltä elämältä. Mutta kaikki älyllinen aikaansaannos ei tässä ole enempää kuin puolustuskeino ja ase luonnollisen itsesäilytyksen palveluksessa, se edistää yksilön tai lajin pysyväisyyttä, se ei johda yläpuolelle luonnon viettielämän uusille urille ja omiin tarkoitusperiin. Tällaisen rajoituksen vallitessa äly jää pelkäksi ruumiillisten etujen vastikkeeksi; minkä toiselle olennolle tarjoaa voimakkaan ruumiin turva, toiselle notkeus ja vikkelyys, sen voi toiselle tarjota hänen viekkautensa ja älykkäisyytensä. Näin on laajoin piirtein katsottuna myöskin ihmisen laita; hänen älynsäkään ei ensikädessä ole enempää kuin välikappale olemassaolon ankaraa taistelua varten. Mutta se ei ole sitä kokonansa, vaan ihmisessä tapahtuu käänne siihen suuntaan, että ajattelu hänessä kykenee ponnistautumaan erilleen tuosta sidonneisuudestaan, asettautumaan vastakohdaksi aistilliselle olemassaololle ja asettamaan tämän kokonaisuudessaan levollisen tarkastelunsa alaiseksi. Niin vähäpätöiseltä kuin ajattelu ensiksi tässä itsenäistymisessään näyttääkin, niin tuo aluksi mitätön kipinä kykenee sytyttämään valtavan tulen, joka voi kasvaa äärettömäksi ja sulattaa aistillisen olemassaolon jäisen jäykkyyden. Ei ole kiellettävissä, ettei tässä ole tällainen perustavaa laatua oleva käänne. Ihminen ei ajattele vain luonnon sisäpuolella, vaan itse luonto on hänen ajatustoimintansa esineenä, hän tekee sen itselleen probleemiksi, hänellä on kokemus maailmasta ja samalla hän kohoaa sen yläpuolelle. Tämä ei olisi hänelle mitenkään mahdollista, jos hänen ajattelunsa olisi pelkästään passiivista ja epäitsenäistä laatua oleva kyky. Samalla kuin tuo mahdollisuus jo todistaa itsenäistä toimintaa, samalla siinä ilmenee olennaisesti toisenlainen elämä kuin mikä luonnon alalla on tarjolla. Silminnähtävästi on tästä käänteestä seurauksena asiain muuttuminen siihen suuntaan, että tästä lähin ajatteleminen tulee elämän lähtökohdaksi, sen ensimäiseksi olokannaksi; voitonriemuisalla voimalla ja sille itsestään kuuluvana ominaisuutena ajattelu vaatii itselleen tosi välittömyyden ja myöntää pätevyyden vain sille, mikä sille vakuuttavasti on osoittanut itsensä. Näin ajattelu muuttuu kaiken mitaksi ja tuomariksi, aistillinen olemassaolo astuu tällöin syrjään, se menettää niin sanoaksemme kouraantuntuvaisuutensa ja muuttuu vaikeaksi käsitteeksi, se alenee pelkäksi ilmiöksi, jonka todellisen sisällyksen ensin on osoitettava itsensä ilmeiseksi. Näin ei tapahdu vain yksilössä, vaan aistillisen olemassaolon yläpuolelle kohoutuminen ja elämän suunnan kääntyminen käy läpi koko ihmiskunnan, se on kaiken kulttuurin sekä edellytys että tulos. Sillä mitenkä olisi päästävissäkään mihinkään kulttuuriin, mitenkä voisi syntyäkään ajatus sellainen kuin kulttuuri ilman ajatustoiminnan itsenäistymistä erilleen aistillisuuden vaikutuksesta ja ilman tämän niihin kohdistuvaa vastavaikutusta?

Nykyaika todistaa erikoisella selvyydellä ajatustyön yhtämittaista eteenpäinkulkua ja siitä aiheutunutta olemassaolomme toisenlaiseksi muuttamista. Tässä ajattelu ylpeänä ja rohkeana asettuu maailman rinnalle, kehittää omasta luonnostaan asiain ytimiin käypiä vaatimuksia ja pitää mitä suurimmalla tarmolla kiinni siitä, että koko olevaisuus muodostuisi niiden mukaan. Tämä muuttaa luotteitansa myöten koko elämän verraten siihen, mitä se varhaisempina aikoina on ollut. Sillä nykyänsä ajattelu kevein siivin rientää edellä, tuomalla esiin aatteita ja periaatteita se ravistelee elämän olevasta olotilasta hereille ja koettaa osoittaa sen ilmiöt sisäisestä välttämättömyydestä kohonneiksi. Nykyajan liikkeille antaa niiden valtaavan voiman ja rajun intohimon etupäässä se, että niissä taistellaan periaatteiden toteuttamisesta; vieläpä pyrkimykset aineellisen hyvinvoinnin korottamiseksi valtaavat ja vallitsevat mielet etupäässä aatteillaan ja periaatteillaan. Ajatuksen maailma se siis kannattaa ja vallitsee aistillista olemassaoloa.

Ei ole kiellettävissä, että ajattelun kehityksessä kulkee mahtava elämänvirtaus koko ihmiskunnasta lähtien yksilön sieluun saakka, tämä virtaus joutuu mitä jyrkimmin naturalistista suuntaa vastaan, toisen puolustaessa oikeuksiaan toistansa vastaan elämää vedetään vastakkaisiin suuntiin, se joutuu aivan erilaisten virikkeiden alaiseksi ja koko sen olemus järkytetyksi.

Luonnossa, sellaisena kuin se vallitsee nykyajan ihmistä, meitä kohtasi pelkän ja sokean tosiasiallisuuden valtakunta, tätä tosiasiallisuutta tulee naturalismin vakaumuksen mukaan kaiken inhimillisen toiminnan noudattaa, tieteenkään tehtävänä ei ole selvittely vaan kuvailu. Ajattelu sitä vastoin tahtoo luoda sisällyksensä omasta työstään tai ainakin sen avulla päästä perille; siksi sen täytyy pitää kiinni selvittelystä ja päätelmien tekemisestä, se koettaa esiintyviä tosiasioita jaoitella ja uudelleen muodostella, se ei milloinkaan ole tunnustava tällaisessa työssä löytämiänsä rajoja lopullisiksi. Luonnon jäykän tapahtumainketjun ulottamisesta elämän kaikkeuteen koituu sille täten kiusallinen este, vieläpä sisäinen tuhoutuminen; ainakin täytyy ajattelun nähdä pulmallinen ristiriita siinä, että ihmisen hämäräperäisen pakon vaatimuksesta täytyy nimittää määrättyä osaa todellisuudesta omakseen, omaksi minäkseen, seurata sitä sekä ilolla että surulla, kärsiä oman olemuksensa seuraukset, ilman että hän mitenkään on tässä kaikessa osallisena omalla toiminnallaan, omalla ratkaisullaan. Sillä ollessaan pelkkä luonnonolento ihminen näyttelee vain hänelle osoitettua osaa. Mutta ajattelevana olentona ihminen ei voi elämäänsä ja oloansa katsella eläimen naivisuudella, hän ei voi luopua vertailemasta, aprikoimasta ja kysymästä, ja jollei hän saa mitään vastausta, niin hänen täytyy tuntea itsensä syvästi nöyryytetyksi. Jo tällaisia probleemeja ja ristiriitoja synnyttäessään ajattelu osoittautuu itsenäiseksi voimaksi vastoin koko luontoa.

Se osoittautuu lisäksi tällaiseksi sisäiseltä kutoumukseltaan. Me huomasimme luonnossa, semmoisena kuin se naturalismin mukaan on, vallitsevan pelkän yksityisten olokohtien ja ilmiöiden rinnakkaisuuden; mutta ajattelulle sitävastoin on olennaista moninaisuuden yhteyden käsittäminen, se kykenee suunnittelemaan kokonaiskuvan ja pitämään siitä kiinni, se valaa kaikkeen, mihin se käy käsiksi, sen vaatimuksen, että tästä on muodostettava kokonaisuus. Tässä kaikki olonalkeet saavat tarkoituksensa ja arvonsa siitä, mikä asema niillä on kokonaisuudessa, tässä eteneminen ei tapahdu pelkän rinnakkainasettelun avulla, vaan siten, että selvennetyn kokonaiskäsityksen avulla päästään yhä korkeampaan kokonaiskäsitykseen. Samaten kuin ajattelu muodostautuu tarkoin jäsennetyksi järjestelmäksi, samoin se kohdistaa järjestelmällisyyden vaatimuksen koko elämän avaralle alalle. Joskaan se ei puhtaasti voi toteuttaa tätä vaatimustansa sen vuoksi, että kokemus on yhtämittaista, ja siihen nähden, mitä sen oma äärettömyyden kaipuu vaatii, niin joka tapauksessa lähtee siitä voimakas liike; jo pyrkimyksessään sisäiseen yhtenäisyyteen elämä osoittaa kohonneensa yläpuolelle luonnossa vallitsevan rinnakkaisuuden ja todistaa ajattelun voimaksi, jolla on oma itsenäinen laatunsa.

Siinäkin luonnollinen olemassaolo ja ajatustyö joutuvat sovittamattomaan ristiriitaan, ettei edellisessä jää sisäisyyden ajatukselle vähintäkään sijaa, kun taas viimemainitussa sillä on varma valta-asema. Nykyajan tieteellisen luonnonkuvan edellytyksenä on kaikkien sisäisen maailman suureiden ja voimien karkoitus luonnosta; sikäli kuin tämä määrää itse todellisuuden muodostusta, täytyy elämän kokonansa kohdistua ulospäin, se voi olla tekemisissä vain ulkokohtaisten suhteiden kanssa eikä koskaan itsensä ja oman olokantansa kanssa. Mutta tällainen itseensä kohdistuminen on ajatustoiminnassa ilmeinen. Sillä siinä on sen liikkeellepaneva voima, että ajattelu koettaa kohoutua toteutumiseen ja selvyyteen; kun se pyrkii vaatimustensa tuottamien johtopäätösten täydelliseen kehittämiseen, kun se huomaa ristiriidat sietämättömiksi, niin aina se on tekemisissä oman olokantansa kanssa; silminnähtävästi tässä saavutetaan elämän sisäinen itsenäisyys ja tällainen sisäinen itsenäisyys käy vaatimukseksi kaikkialla, minne ajattelu ulottaa toimintansa. Pelkästään toiskohtaiseen ja ulospäin suunnattu elämä käy sille sietämättömäksi ulkonaisuudeksi.

Kaikki nämä vastakohdat vaikuttavat suoraan todellisuuden peruskäsitteeseen ja elämän perusmuotoon ja saattavat meidät yhteentörmätessään kiusalliseen epävarmuuteen. Näyttäytyy, että juuri välitön olemassaolo, johon ihmiskunta oli turvautunut löytääkseen lujaperusteisen, eheäluotteisen elämän, on kaksimielinen, käsitettävissä kahdella vastakkaisella tavalla, ja että pyrkimyksemme täten voi saada kaksi aivan päinvastaista suuntaa. Nähdään välittömyyttä olevan kahta lajia, toinen aistillisen kokemuksen, toinen itsenäistyvän ajattelun, kumpikin selittää olevansa elämän varsinainen olokanta, kumpikin voi niinkauan tuntea itsensä varmaksi ja vastustamattomaksi kuin se pysyy omassa itsessään. Mutta kummallekaan se ei ole iänkaiken mahdollista, ei kumpikaan voi ihmistä kokonansa omaksensa vallata, yhäti on olemassa ajelehtimista puolelta toiselle. Me näimme ajattelun vapautuvan irti aistillisuudesta ja kohoavan sen yläpuolelle, mutta emme voi kieltää, että on olemassa ajautumista ajattelusta aistillisen maailman puolelle. Ajattelu, kuten näimme, muutti elämän peruspohjan ja todellisuuden peruskäsitteen; jo se että me kykenemme tekemään luonnon ajattelumme esineeksi, osoitti, että todellisuus on enemmän kuin pelkkä luonto. Mutta niin pian kuin ajattelu tahtoo olla todellisuuden kaikkeus ja elämän yksinomainen muodostaja, tulee sen rajoitus näkyviin. Missä ikinä tällaiseen pyrittiin, kuten esim. mitä rohkeimmin filosofisessa mietiskelyssä ja kohtuullisemmin kaikissa valistuspyrinnöissä, siellä elämä heti lankesi kaava- ja varjomaisuuteen, silloin nähtiin, että ajattelu omasta voimastansa kyllä kykeni luomaan sarjan muotoja, voimatta kuitenkaan antaa niille elävää sisällystä. Milloin tämä näytti ammennetulta pelkästään ajattelun omasta voimasta, silloin ajattelu huomaamatta ammensi olemuspohjaisemmasta ja syvemmin perustellusta todellisuudesta ja oli itse pelkkänä välikappaleena kohottamassa tuota todellisuutta täydelliseen selvyyteen ja itsetoimintaan.

Mutta yhtä vähän kuin rajoitus, niin yhtä vähän on myös kiellettävissä itsevaltiaana esiintyvän ajattelun problemaattinen luonne, sen arvoituksellisuus. Ajattelu on ihmiselämän ilmiö, mutta se ei voi uskaltaa vetää luoksensa todellisuuden kaikkeutta ja niin sanoaksemme varustaa sitä omalla leimallansa väittämättä samalla olevansa maailman syvin perustus; mutta kuinka se voisi sellaisen vaatimuksen saada perilleajetuksi? Ajattelu, sellaisena kuin se välittömänä on olemassa on lähtöisin ihmisestä, mutta samalla se kääntyy ihmistä vastaan, kehittäessään itsestään normeja ja asettaessaan vaatimuksia, jotka määräävät ihmistä noudattamaan ajattelun ratoja, pakoittavat häntä monenlaiseen työhön ja uhrauksiin, ja jotka lisäksi ovat aivan välinpitämättömiä hänen onnestaan tai onnettomuudestaan. Historia osoittaa, että uudet aatteet ja perustotuudet johtopäätöksineen ovat mitä ankarimmin häirinneet elämän tasapainoa ja käyneet ihmiselle mitä epämukavimmiksi, niin että hän mielellään olisi tahtonut päästä noita johtopäätöksiä tekemästä. Mutta sitä hän ei ole voinut, ajattelun virta kuohui hänen ylitsensä ja tempasi hänet mukaansa, hänen omaa hyvinvointiansa käsiteltiin pelkkänä sivuseikkana. Mitenkä voi sellainen, millä on alkunsa ihmisessä ja mikä välittömässä olemassaolossa on kokonansa häneen sidottu, saada niin suuren vallan hänen ylitsensä ja häntä vastaan, kohdella häntä pelkkänä välikappaleena? Ja mihinkä jääkään tässä elämän tarkoitus? Saako se tarkoituksen, jos ajattelu perustaikse yksinomaan itseensä ja omassa täydellisyyteen kehittymisessään näkee elämän ainoan tarkoitusperän? Maailma rientää silloin ajatustoiminnassa yhä suurempaa selkenemistä kohti; tämä ajatustoiminta kohoaa yläpuolelle ihmisen omien harrastusten ja vaatii häneltä täydellistä alistumista ja uhrautumista. Jotta ihminen tähän vakaumuksesta suostuisi, täytyisi hänen saada varmat takeet siitä, että koko olevaisuudella on oma sisäinen arvonsa, ja tämä olisi mahdollista vain sillä ehdolla, että ajatustoiminnan tuloksena olisi todellinen persoonallisuuden elämä ja että se kohoaisi sisäiselämän iäiseen järjestykseen. Mutta välittömässä olemassaolossa emme huomaa siitä rahtuakaan, näemme vain kuinka ajatustoiminta ihmisiä vaatii ja tempaa mukanaan, he tulevat ja menevät kuten häipyvät varjot, kaikin voimin he tekevät työtä sellaisten päämäärien eteen, joita he eivät konsanaan saavuta, joita he enemmän aavistavat kuin näkevät, he ovat demonisella voimalla eteenpäin rientävän maailmankulun pelkkiä välikappaleita ja työaseita, joita tämä maailmankulku käyttää ja hylkää, pysyen itse samalla kokonansa hämärän peitossa ja näyttäen ensisilmäykseltä tarkoituksettomalta ja synnyttäen yhtämittaa pulman toistaan vaikeamman. Ihmistä ei tässä kohdella rahtuakaan vähemmällä välinpitämättömyydellä kuin näimme olevan laidan luonnon piirissä. Kuinka voi tästä olla saatavissa mitään tarkoitusta elämälle?