Hanna. Ei, isäntä kulta, ensin pitää Kallen naiman ja oleman erillänsä tästä talosta, muutoin ei riiteleminen lopu. — Eikähän Kalle voi minua edes suvaitakkaan. (Itsekseen). Ja ensin on Aro saatava pois.
Martti. Kuuleppas nyt, se rukoukseni sinun pitää täyttää; että kutsut minua täst'edes Martiksi ja sinuksi suorastastaan!
Hanna. Oh, isäntä kulta!
Martti. Koetappas nyt sanoa: sinä —
Hanna (oletellen). No — — sinä rakas Martti kultani!
Martti (iloissaan). Kas niin — ja sillä olkoot huoleni Kallesta hitolla, annapa nyt vaan pikku muisku!
Hanna. Aivan mielelläni!
(Syleilee ja suutelee vanhusta).
Martti (muiskusta säikähtäen). Totta koira vieköön, eiköhän se hulivili ole tuolla aidan takana meitä katsomassa? (Juosta keputtelee aidan luo). Ahaa, vieraamme näkyvät jo tulevan. Mutta tuhatta laivaa! nyt on Kalle juossut tiehensä. Mitä minä nyt Neilikalle sanon? — Tänään oli kihlaus tapahtuva, sen tähden kaikki koristukset!
Hanna. Kyllähän sanoja löydämme — ja ehkäpä Kalleki tulee takaisin.