(Juosta hipsuttaa pois).
Hanna. Mitä täällä nyt on tapahtunut?
Martti. Tuohan on pirullinen poika. Kuuleppas nyt Hanna, hän ei huoli Lotasta. Hän on vaan ihastunut veli renttuni viuluniekan tyttöön, ja tahtoo tuoda sen kotiin. Tytön, jonka isä on kaduilla soitteleva viuluniekka, mieroon juosnut heittiö, josta ei ole viiteentoista vuoteen kuulunut ei niin mitään, joka ehkä jo on kuolla kutjahtanut johonkuhun aitovierelle.
Hanna. Voi herra Jumala kuitenki, tuotahan minä jo olen kauvan aavistellutkin — niin se nyt kävi, rakas isäntä rukkani!
(Itkee.)
Martti. Ja sen lisäksi tuo poika nulikka viisastelekse ja tekee pilkkaa. Se tulee siitä, että minä olen sitä liijan paljon hellitellyt; mutta maltappahan vaan! — No minkä tähden sinä Hanna kulta itket?
Hanna. Kuin teillä on niin paljo huolta.
Martti. No, no, elä nyt itke, sitä en voi kärsiä.
Hanna. Jos minun neuvoani olisitte seurannut ja myönyt koko talonne ja tilanne, ja jos me sitten olisimme muuttaneet kaupunkiin — niin koko seikka Kallen kanssa olisi nyt ehkä tapahtumatta.
Martti. Onhan se niinki; mutta ihmisen on vaikea erota siitä talostansa, jossa on syntynyt ja kaiken ikänsä viettänyt. Mutta maltappahan vaan, minä näytän pojalle täyttä totta. Mieleni oli, niin kuin tiedät, ensin naittaa hänet, ja sitten mennä yhteen sinun kanssasi. Nyt se on meidän käännettävä edes takaisin. Kuin me kerran olemme parina, niin Kallelle ei jää, jos hän vaan omituista taloa haluaa, muuta kuin ottaminen Lotta emännäksensä.