Aro (nousten ylös ikään kuin unesta havaittuansa). Ka, mitäs nyt?
Hanna. Mikä sinulla taas on mielessä?
Aro (katsoo ihastuksissaan). Sinä, — aina sinä olet mielessäni!
Hanna (hykähtäin). Ajattele ennen sitä, että kaikki oli juhlan alkaessa järjestyksessään. Eihän täällä vielä näy olevan viiniäkään.
Aro. Näyt jo luopuneen kaupunkilaisvaatteistasi. Se se tekee minut sangen onnelliseksi. Olen jo niin kauvan pyytänytkin sinua jälleen talonpoikaisittain vaatteutumaan. Kas kuinka kaunis sin' olet, kuinka pienoinen jalkasi, kuinka nuo ruusunauhatki ovat sulle somia, — ja nuo silmät! — (hyvin ihastuksissaan) kuinka suloiset, kuinka kauniit!
Hanna (oletellen). Etkö jo lakkaa Aro?
Aro. Ah, ja kuinka minä rakastan sinua! Kuinka mun sydämeni rupee kiehumaan, kun tulet lähelleni.
Hanna. Lopeta jo Aro. Tiedäthän, etten voi semmoista puhetta kuulla.
Aro (suruissaan). Hm, voitpahan muinoin, kun sanoin rakastavani sinua.
Hanna. No, se oli muinoin, — mutta —