Aro. Muinoin, — mutta silloin et vielä ollut kaupungissa käynytkään, etkä oppinut tuota sivistelemistä. Silloin leikittelimme kotona niityllä — olimme vielä lapsia — muistathan sen vanhan niinipuun ja penkin sen luona, jolla istuen ensikerran lupasimme mennä toisillemme.
Hanna (vihastuen). Aro hoi!
Aro. Ja vanhempasiki kuin kuolivat! Sun täytyi mennä kaupunkiin palvelukseen, tulla sieltä taas tänne rikkaan Miettisen emäntäpiijaksi. Minä pyrin hälle rengiksi, päästäkseni olemaan sinua lähellä, nähdäkseni sinua aina — — — sillä sinutta minä joutuisin hukkaan, ja minun täytyisi kuolla, ellet tulisi minulle.
Hanna (närkästyneenä kääntyen). Minun pitää jo mennä.
Aro (säikähtäen, toisella äänellä). Niin oikein kolmekymmentä putelliahan minun pitikin tuoman kellarista! Paikalla, paikalla! (yrittää menemään, kääntyy takaisin). Kuuleppas Hanna!
Hanna. No mitä?
Aro. Minä pyytäisin vähä. Rupeisitkohan sinä Hanna kulta tekemään mulle sen sydämellisen ilon?
Hanna. No, minkä?
Aro. Nykyjään, kun vein kaupunkiin ruoka-aineita, se oli juuri markkina-aikana, näin minä eräässä puodissa — Mutta elä nyt suutu minuun —
Hanna. Puhu vaan!