Aro. Näin minä parin korvarenkaita. Minä ostin ne, ja jos sinä huolisit ottaa ne vastaan — kas se olisi mulle oikein sydämellinen ilo. (On jo kaivanut lakkaristansa paperin ja ottanut siitä korvarengasparin). Kappas tuossa ne ovat!
Hanna (katsahtaen niihin). Kiitoksia Aro, lahjoja min' en huoli.
Aro (vaikeroipi, koruja kiikutellen). Mutta ne ovat niin kauniit ja olisivat tukallesi niin soveliaat.
Hanna. Hm, mukailtuja koruja min' en pidä: eiväthän nuo ole kuin lasia ja messinkiä.
Aro (suruisesti). Lasia ja messinkiä. Sitäpä en ajatellutkaan. Ajattelin vaan huvittaakseni sinua. — Niin, — kuitenki, kuitenki — lasia ja messinkiä — Hyi! (viskaa renkaat vihoissaan maahan ja tallaa jaloin).
Hanna (nauraen). Luulenpa olevasi hulluna!
Aro. Hulluna? Hm! niinpä minäkin luulen monta kertaa. — — Jospa olisin rikas, niin mä ostaisin sulle hohtokiviset korvarenkaat!
Hanna. Kiitoksia siitä hyväntahtoisuudestasi. Mutta rikastapa sinusta ei taida tullakkaan. Joka aina uneksii ja laiskottelee eikä ryhdy mihinkään toimeen enemmän kuin sinäkään, se ei kelpaa mihinkään eikä siitä tule mitään — ei edes oivallista talonpojan renkiäkään.
Aro. Mitä nyt sanot, olet vaan isännän kuullut sanovan. Mitä se tietää?
Ja kuka sen on sanonut, että min' olen syntynyt talonpojan rengiksi?
Hanna. No, miksikäs sinä mielit? Vai korkea-arvoiseksi herraksiko.