Aro (toimessansa päätänsä pudistaen). En niinkään! En tiedä, mitä tehnen ja toimittanen, vaan ollessani yksin metsässä tahi kedolla, viskaun minä nurmikolle katselemaan sinertävätä taivasta, ja tuuli puhaltelee ohitseni, ja se helisee ja humisee ja kumajaa, ikään kuin enkelit soittelisivat, ja minulla on niin ikävä — ja se on kuin pikku satu. — Tiedätkös, Hanna kulta, mitä minä haluaisin tehdä? Minä haluaisin aina sillä lailla uneksia!
Hanna (kovasti nauraen). Hahhahhah! No uneksljahan sinusta sitten tuleekin? Onpa tuo koko virkine!
Aro (häpeissään). Oikeessa olet! Min' olen houkko!
Hanna. Hyvä, kuin sen havaitset. Heittäkäämme nyt hullutukset sillensä. Minulla on huolenpito, ettei rakas isäntämme olisi mitään vailla — kyllä se kohta tuleekin.
Aro (uskotellen). Rakas isäntämme. Kylläpä sinä pidätkin hänestä sangen suurta huolta. — Sanoppas nyt, Hanna, onko se totta, mitä kylässä puhutaan? —
Hanna (epävakaisesti). No mitä?
Aro. Että sinä ja isäntä muka olette sangen hyvät toisillenne, ja että — —
Hanna. Mitä sinä nyt jaarittelet — heitä minut rauhaan!
Aro (pikaisesti). En, en, sinun pitää vastata minulle, Sano, onko siinä perää? Onko se vanhus sinusta mieluinen? Hitto perii sinut, ellet sano!
Toinen kohtaus.