Laura (itsekseen). No, enhän minä vielä ole alkanutkaan.
Anni (lukee itsekseen). "Mutta elkäätte virkkako mitään tyttärelleni eikä muillekkaan. Pää-asia on olla vaiti." (Kovasti.) Näätsen nyt Laura, tässäki seisoo: "pää-asia on olla vaiti."
Laura. Missä se seisoo? Pipliassako?
Anni (pistää kirjeen sukkelasti piplian alle). Ah, mitä hupatosta. Pipliassa se seisoo. (Nousee ylös). Pitää jo lähteäni makuusialle, kun olen niin väsyksissä. Hyvää yötä, Laura, ja muistakkin nyt maata mennessäsi sammuttaa kyntteli, sinä olet aina niin hajamielinen.
Laura (juosta kahittaa ottamaan kirjeen piplian alta). Täti, kirjeenne unehtui.
Anni. Voi hyväinen aika! (sieppaa kirjeen käteensä). Noita nykyisiä tyttöjä mitä hupakoita ne ovat! No, hyvää yötä.
(Menee sivu-ovesta ulos.)
Laura (yksinään). Tuosta tätistä min' en tule hullua hurskaammaksi — se olettelekse päivä kauden niin salaisna, ja katsoo aina minuun niin kummasti. Joska minä tietäisin, mitä niissä kirjeissä seisoo, joita täti tuon tuossaki saapi. Kyllähän jo pari kertaa olisin voinut lukeakkin, kun täti aina uneuttaa kirjeensä piiloon panematta; mutta sellainen teko ei olisi oikea. Ja mistähän se niitä rahojakaan mahtanee saada? — nykyjään oli sillä taas muuan kultaraha — — — mikäs se oli? — Eiköhän joku ikkunaan koputtanut?
Kolmas kohtaus.
(Laura. Kalle näytäkse ikkunasta.)