(Tarttuu tanakasti tytön käsivarteen.)
Hanna (riipaisekse irti) Heitä minut! Silmäsi pyörivät niin kummasti. — Kyllähän sinä hullutellessasi voisit tehdä onnettomuuksiakin. Mene jo sukkelaan, minä pelkään sinua.
Aro (hilliten itseänsä.) Mitä min' olen tehnyt? Elä armaani ole minulle vihassa! Min' en tiedä, mitä puhun — min' olen onneton. Hanna kulta — kappas nyt ylös, taivaass' on Jumala, joka näkee ja kuulee kaikki; hän tietää, kuinka minä sinua rakastan; hän tietää, että min' olen jättänyt kaikkityyni sinun tähtesi ja seurannut sinua; hän tietää, kuinka usein minä salaisesti, — niin, niin, vaikka sitä nyt on häpeä sanoakseni — kuinka usein minä salaisesti olen itkenyt perääsi ja katsellut sinua surumielin, ja valvonut yökaudet sydäntä särkevästä epätoivosta — kun sin' olet ollut niin kylmäkiskoinen minua kohtaan. Ah, Hanna, tahdotko sinä tehdä minusta kurjamaisen ja onnettoman ihmisen? Tahdotko sinä survaista minut luotasi ja siten palkita kaiken uskollisen rakkauteni?
Hanna. Rakkautta ei voi omistaa ja hyljätä, miten tahtoo, ja min' en taida sille mitään, etten voi rakastaa sinua.
Aro (vihasta julmistuneena.) Oh! tuhatta laivaa. — Ja sinä vielä minunki edessäni julkiat oletella rakastavinasi tuota vanhaa ukon rahjusta! Hä! sinä hävytön — ikään kuin min' en tietäsi, että sinä tahdot ainoastaan hänen rahojansa.
Hanna. Aro hoi, mene jo tiehesi ihan paikalla eläkä tule enää koskaan silmäini eteen, minä sanon kaikkityyni isännälle.
Aro (ihan vimmastuneena.) Hahhahhah! Aivan niin! Huuda häntä vaan! Viskaa minut ulos! — Haa, tiedätkös — markkinoilla oli mies näyttelemässä isoja kuvia murha jutuista, siinä oli muutamassa semmoinen, joka oli murhannut pahanilkisen ja uskottoman morsiamensa! Katso itseäsi — niin se voipi sinullekin käydä — katso itseäsi — Nyt sinun pitää kuoleman.
(Ryykää vavisten tyttöön käsin.)
Hanna (ovelle paeten.) Martti, Martti! Tule auttamaan!
Viides kohtaus.