Aro (vimmassaan.) Hanna — sinä — Hanna. — Ah minä jo halkean.
(Paiskaa kumpaisenkin kämmenensä otsaansa vasten.)
Hanna. Herra Jumala siunatkoon, mikä sinulla nyt on?
Aro. Minä kuulin kaikki, mitä isäntä sinulle jutteli, minä tiedän nyt kaikkityyni!
Hanna (säikähtäneenä.) Hä? Sinäkö kuulit?
Aro. Hanna! Jumalan kaikkivaltiaan nimessä, sanoppas nyt, onko se totta? Muutatko sinä isännän kanssa kaupunkiin? Menetkö sinä sille emännäksi?
Hanna (ylpeästi.) No, koska sin' olet kuullut kaikki, niin en minäkään sitä enää salaa. Se on aivan tosi; minä muutan Martti Miettisen kanssa kaupunkiin ja menen hänelle emännäksi.
Aro (vimmassaan.) Se ei ole totta! Tiedätkös, että minun täytyy tulla hulluksi epätoivosta ja murheesta, jos sinä vaan menet hänelle emännäksi?
Hanna. Elä, Aro rukka, huoli puhua semmoisia. Se on kaikki paljasta luulottelemista vaan. Löydäthän sinä jonkun toisen, jota voit rakastaa. — sinun pitää unhottaa minut.
Aro (nousevalla innolla.) Unhottaakko? Haa, unhottaa rakkauteni, sydämeni, sieluni? Unhottaa sen, joka voipi tehdä minut onnelliseksi tahi onnettomaksi? Yhtähyvin voisin unhottaa olevani maailmassa. Hyi! hyi! Eikö sinulla olekkaan sydäntä? Luuletko sinä, unhotettuasi kaikki, sekä lapsuutemme, että äitisi ja rakkauteni ja valasi — luuletko minunkin olevan yhtä kelvottoman kappaleen. Elä toki toista kertaa sano tuota kirottua sanaasi, tahikka silloin tapahtuu onnettomuuksia.