(Lakea paikka ulko-ilmassa Lauran kotona. Perältä näkyy kylä, metsää, vuorta j.n.e. Oikealla puolen tupanen. Tuvan edessä puu, sen alla pöytä ja muutamia jakkaroita.)
Seitsemäs kohtaus.
(Laura, Olli ja Kalle tulevat tuvasta.)
Kalle (hyvin tyytyväisenä.) Eikö niin setä, eihän teillä ole mitään sanomista naimistamme vastaan?
Olli. Ei mitään, rakkaat lapseni. Min' en ole mikään juonikko, minä vaan iloitsen onnestanne. Ottakaatte Jumalan nimessä toisenne.
Laura (syleilee Ollia.) Ah, isä kulta, kuinka te olette hyvä; jos se olisi mahdollista, niin minä pitäisin teitä kahta mointa rakkaampana. — Kalle kultaiseni! Ah, jos isäsiki vaan suostuisi!
Kalle. Niin, kyllähän siinä vielä hikoillaan. Mutta ole vaan aivan rauhassa, on minulla jo niin suuret silmät päässäni kuin isälläkin, kyllä minä asian oikaisen!
Olli (somasti.) No, ja viimen kun ei muu auttane, niin on minulla vielä muuan keino saada hänet suostumaan toivotuksiimme. (Itsekseen.) Ihminen pysyy ihmisenä, ja kultavasikkata kaikki palvelevat. (Julkisesti.) Iloitkaatte lapset! Elkäätte antako epätoivolle valtaa!
Laura (katsoo vasemmalle puolen näyttäjöistä päin.) Ketäs tuolta tulee?
Olli. Ahaa, ne ovat nuoruuden aikuisia ystäviäni, Risto, Amos, Lassi ja vanha Paukku. Minä kutsuin ne tuliaisilleni. Mene sinä Kalle nyt kotiisi. Noista tulevista ei ole sinulle kumppaniksi — niiltä ei opi mitään hyvää.