Olli. Nuorenneetkos te tyttöin naurattajat olette? Vai miten veikkoseni?
(Lupsauttaa kämmenensä Riston olkapäälle.)
Amos. Sinä, Olli, kuitenkin olet nuorin meistä.
Paukku. Niinpä kyllä, ollessani sillä mainiolla sotaretkellä, tuuti hän vielä kätkyessä.
Olli. Aivan niin. Te neljä minut olette oikeastaan saattaneetki elämän tielle. Ja tuo Lassi on nyt jo myllärinä, vaikka ennen paimenessa piipoitteli.
Paukku. Siltä mieheltä ei leipä lopu.
Olli. Hän minun ensimäinen oppi-isäni oli viulun ja huilun soitannossa. Häneltä minä sain ensimäisen huiluni, joka oli pajupilli. Ja Paukku tämä mainio soturi! Kertomuksillansa herätti hän minussa halun vaeltamaan, ja häneltä minä sain tietää maita löytyvän täkäläisten vuorten takanakin.
Paukku. Aivan niin nuorikko, — ja sillä mainiolla sotaretkellä —
Olli. Niinpä niin, jo tiedämme, mitä sinä vanha sankari tahdot sanoa. Mutta sotaretkistäpä johtuu mieleeni elämän retket, joita tämä uskollinen herran palvelija Amos opetti minut tuntemaan. Juuri tämä metsän vartija Amos on etevin oppi-isäni.
Amos. Minäkö?