Kalle. Ei suinkaan minun tee mieleni naimaan Lottaa, ja sen tunnen paremmin ja paremmin, etten voi Laurasta erota.
Martti. Penikka hoi, kuuleppa viimeinen sanani. Ellet nai Lottaa, niin minä ajan sinut mieroon ja teen aivan perinnöttömäksi.
Kalle. Miksikä te olette niin vihoissanne Ollille; hän on kuitenki rikas ja kunnon mies.
Martti. Hahahaa! Niin kunnon mies? Ja se rikas kunnon mies ei anna itsestään mitään tietoa viiteentoista vuoteen? On muka rikas, ja jättää oman lapsensa viideksitoista vuodeksi kärsimään kurjuutta ja nälkää? Onko semmoinen kunnon mies?
Kalle. Voi isä kulta, sen asian laita onkin aivan toisin. Tuo vanha Anni, joka on kasvattanut Lauran, sanoi minulle kaikki. Olli on usein kirjoittanut Annille ja lähettänyt rahaa; vaan Anni ei ole siitä saanut virkkaa muille mitään, sillä Olli ei ole tahtonut, että Laurakaan tietäisi isänsä olevan rikkaan ja kuuluisan ja ylpeileisi sillä. Hän oli kasvatettava vaan toimeliaaksi ja hyvä sävyiseksi tytöksi, mutta puutosta ja nälkää hänen ei ole tarvinnut kärsiä — Olli on siitä pitänyt huolen Annille rahaa lähettämällä. Hän on vaan erikoinen mies.
Martti. Min' en tahdo kuulla enää mitään. Sinä nait Lotan tahikka menet mieroon luotani.
Kalle (vähäisen äänettä oltuaan.) No koska niin tahdotte, niin minä menen.
Martti (vihassa.) Pötki tiehesi!
Kalle. Tuon koommin ette näe minua milloinkaan.
Martti. Mene — minä hylkään sinut!