Hanna (pilkaten). Paremmin ylemmä kuin alemma, paremmin kunnon piikatyttönenki tekee vaikka Kreiville menee, kuin kunnon taloinen poika viuluniekan tyttöä köytäillen.
Kalle (hämmästyen, mutta paikalla vakiutuen). Se on muka minulle?
Hanna. Sinulle taikka muille. Minä vaan tahdoin osoittaa, ettet sinä ole mies muistuttamaan minua olemaan järkevä; kaiketikin olen kyllin järkevä havaitsemaan jotkut salaisuudet.
Kalle (vakaisesti). Niin salaisuudet? Sitäkö sinä muka tarkoitat, että minä pidän Laura-serkkuni rakkaana. Sitä ei tarvitse salata keltään.
Hanna. Ehkäpä kuitenki isältäsi.
Kalle. Mitä vielä, minä sanon sen hänelle vielä tänä päivänä.
Hanna. Sitäpä luulen tuskin tohtivasikaan tehdä.
Kalle (yhä toimessaan ja hyvin huoletotoinna). Vielä vähä, minä en ole vielä eläissäni pelännyt mitään, pelkoa en tunnekkaan. Ja onhan mulla hyvä omatunto.
Hanna (pilkaten). No, ollos miekkoinen!
Kalle. Mutta sanoppas nyt, Hanna, minkä tähden isäni viettää tätä syntymäpäiväänsä näin juhlallisesti!