Neilikka. Eikö vähä; mutta pari kuukautta siihen taitaa mennä, ennen kuin asia oikein selviää.
Martti. Hahhahhah! "Siihen kurki kuolee kuin suo sulaksi tulee."
Neilikka. Ohoh naapuri, onko teidän varanne todellaki niin vähissä?
Martti. Minä möin taloni ja tilani kirjoineen, karjoineen. Ne neljäkymmentä tuhatta markkaa — paljaita paperirahoja, joidenka numeroitakaan en vielä ennättänyt panna muistikirjaani — oli ne hintarahat. Minulla ei ole nyt ei niin mitään. Min' olen aivan kerjäläinen.
(Vaipuu suruissaan tuolille.)
Neilikka (toimessaan.) Sepä on sangen paha asia!
Jaakko. Min' en luule saatavan rahoja takaisin, josko saataisiinki Aro kiinni.
Neilikka. Mitenkä niin?
Jaakko. Sinä iltana, kun hän ajettiin pois, piti hän kanssamme läksiäisijään tuolla kapakassa. Hän puhui silloin kaikellaisia hullutuksia, joita silloin emme ymmärtäneet oikein, mutta jotka minä nyt käsitän selkeästi. Hän sanoi, näet, kostavansa isännälle ja Hannalle ja laittavansa heidät vielä keppikerjäläisiksi. Hän sanoi myös, että jos hän saisi isännän kaiken omaisuuden käteensä, niin hän ei itse pitäisi ei niin penniäkään, hän muka viskaisi kaikkityyni järveen tahikka polttaisi poroksi; sillä varkaaksi hän ei muka rupeisi milloinkaan!
Toiset rengit. Aivan sillä lailla se sanoi.