Martti. Kyllä minäkin luulen, että se mies oli vaan hullumainen kostonpyytäjä; hän oli aina ihan vimmattu ihminen.
Palvelijat. Kyllä se oli semmoinen!
Neilikka. Totta koira vieköön! Tämä rikosasia tuntuu olevan hyvin mutkainen.
Martti. Se on minulle vaan aivan selvä, että minulla nyt ei ole mitään omaisuutta. Kaiken ikäni sain siis tehdä työtä ihan turhaan. Minun täytyy nyt ruveta toisen rengiksi tahi kerjätä.
Leena (Jaakolle.) Minua säälittää tuo isäntä rukka.
Jaakko. Säälittää minuakin — vaan koska asiat nyt ovat niin huonolla kannalla, niin meidän täytyy lähteä etsimään itsellemme palveluspaikkaa muualta.
(Jaakko, Leena ja muut palvelijat menevät pois.)
Neilikka. Nyt olemme kahden kesken. Sanokaatte nyt, naapuri, onko se tosiaanki niin huonosti, ettei teillä ole mitään omaisuutta jälellä?
Martti. Voi hyvä vallesmanni, vieläkö minun pitää sitä uudestaan penätä? Minä olen aivan kerjäläinen.
Neilikka. Hm, hm, vai niin! — no kyllä se asia vielä oikaistaan. Mut kuulkaapas hyvä Miettinen, mikä nyt johtuu mieleeni. — Se Kalle poikanne kuuluu juoksentelevanki tuon Ollin tyttären Lauran jälessä. Ja koska se on sillä lailla, niin minun täytyy nyt tyttäreni Lotan nimessä kiittää teitä vaan poikanne edestä; kaksinainen rakkaus — se ei käy laatuun.