Nousin seisomaan ja hapuilin kappaleen matkaa seinävierustaa pitkin. Oikeassapa olinkin: siinä juuri teki muuri suurimman kulmansa, ja eteläinen seinä häämöitti vaakasuorana viivana.
Toivon pilkahdus kannusti minua eteenpäin. Olisiko tässä peilisileässä maurissa aukkoa? Juoksujalkaa painalsin pitkin itäistä seinää, sitä käsilläni hipoen ja nostellen jalkojani korkealle pauloja peläten. Sylen päässä lähimmästä nurkkauksesta kompastuin, ja käteni tapasi kärventyneen raajan. Ilmeisesti se oli kuolin tuskissa koukistunut, sillä nyt se naksahtaen heltisi ruumiista ja takisteli kuin vanteenkappale jaloissani. Kirousko vai siunausko lienee päässyt huuliltani, mutta varmasti sitä seurasi jonkun toisen samantapainen äännähdys, ja juuri kun tunsin menettäneeni tasapainoni, liikahti pimeässä useampia varjoja editseni.
Olin tuiskahtanut päin eteläistä seinää iskien siihen otsani. Mutta sitä en paljoakaan ajatellut. Tuntohermoni oli sanonut minulle, että seinä tältä kohdalta oli kalteva, ja näköni totesi sen kaltevuuden hyvinkin kolmeksikymmeneksi asteeksi. Hitto soikoon! Hyvällä vauhdilla voisin kenties päästä muurin harjalle, mutta miten sieltä alas, se oli toinen kysymys.
Suuri Kaikkeus! Nyt vasta sen käsitin; kolmio oli rakennettu niin, ettei siinä ollut vähintäkään suojaa puolipäivän paahdetta vastaan. — Oliko minut siis jo tuomittu?
Jos oli, niin nuo toiset hiipivät haamut olivat samassa kadotuksessa. Ensi laskussa olisimme kaikki, minäkin, paistikkaita, joiden silmäkuoppiin joku seuraajamme pimeässä satuttaisi kauhusta vapisevat sormensa.
Ei! Ennen kuolema tuolla tuntemattomassa, muurinharjan takana. Ja kenties siellä sittenkin oli pelastus!
Laskin viisitoista askelta muurista keskustaan. Tie oli sileä. Pinnistin koko voimani kipakkaan alkuvauhtiin ja kiidin nuolena kohti kaltevaa seinää. Olin varma siitä, että vauhtini riitti, ja kuitenkin — olin sivuuttanut jo puolimatkan, kun jalkani vatvoivat turhaan, tallasivat vimmatusti samaa paikkaa ja otettaan hellittämättä veivät minua takaperin. Sitä juoksua! Tunsin loikkivani vauhtipyörän hihnalla, takanani ilkeästi louskuttava rataspari, ja voimieni auttamattomasti pettävän. Helvetti! Hihna oli voittanut; minä lankesin.
— Hullu! olin kuulevinani jostakin äännähdyksen. Ratasko oli ottanut ruumiini hampaisiinsa? Ainakin sitä ruhjottiin, raadeltiin, kolhittiin.
Menetin tajuntani. —
— Oi suuri Tai-Simon, Suuren Mantereen herra sallii sinun astua eteensä, sanoi ääni lähettyviltäni.