Tai-Joon naurahti omituisesti ja vastasi hyvin säälivästi:
— Sivistyksen — sitä ei mikään turma kohdannut, joutuihan vain toisiin käsiin. Ja toisekseen, kun vanha Eurooppakin haali kokoon jäännöksensä, lisäsi se Pohjois-Amerikan, Itä-Afrikan ja tuon pienen eteläisen maanosan — Austraalian, niinhän sitä nimitettiin jätteitten kera maan asukaslukua lähes puolella miljoonalla.
— Ja siinäkö kaikki, koko ihmiskunta?
— Siinä. Avaruuteen astunut Ho-Hun-Tsen oli laskenut asukasluvun neljäksi ja puoleksi miljoonaksi. Itse katastroofiseutua lukuunottamatta — sitä huuhtoo nyt Pieni vesi paikoin kuuden penikulman paksuudelta — tuhoutui silloinen pintamuodostuma täräyksen ja sisäisen paineen pakosta niin perinpohjaisesti, että vain suoranaisella antipodilla jokunen ala kuin ihmeen kautta säilytti entisen asunsa.
— Miljoonakaupungit, uhkeat ihmiskätten työt, suuren neron tuotteet — kaikkiko?
Tai-Joon naurahti kauhistukselleni, ja ääni ilmaisi vähäksyvää säälittelyä.
— Kaikki. Ja hyvin otaksuttavaa on, että komeetankaasut jo hetkistä ennen köntistyttivät suuren osan elollista. Harvoista eloonjääneistä n.s. länsimaisen sivistyksen edustajista on muuan Fontell maininnut jotakin myrkytysoireista. — Mutta mitäpä siitä. Sanoit suurten nerontuotteiden hukkuneen tähän myllerrykseen — suuremmat, paljon suuremmat myöhäisemmän kulttuurin tuotteet on ajan hammas sittemmin jäljettömiin jyrsinyt. Näes, vanhentunut ihminen teki silloin kuperkeikan, nouseva polvi otti itselleen uudet ihanteet ja aloitti ajanlaskunsakin uuden katastroofin vuodesta — ja nyt on Uusimman kauden vuosi eli, kuten sitä nyt nimitämme, kun ei enää ole kesän ja talven vaihtelua, kierros 98123.
— Yhdeksänkymmentäkahdeksan tuhatta — mitä sanot, Tai-Joon!
— 98123. — Niin, aika rientää.
Tunsin eräänlaista huimausta. Tuntuihan kuin eilen olisin juossut tutun kaupungin katuja, paennut takaa-ajajiani ja sulkeutunut huoneeseeni, jonka ikkunan alla pihlaja lehtiään leyhytteli. Korkeintaan se oli tapahtunut viime viikolla — oi hyvä Jumala, kenties viime vuonna, mutta —