— La-Li, sanoin teeskennellen, — olenko nukkunut kauan?
Tyttö läheni jälleen.
— Hetken perästä kuulemme kai pasuunan. Minä — minä luulin, että olit kuollut.
— Miksi niin, La-Li?
— Minusta tuntui kuin olisi veresi kylmennyt ja suonesi lakannut sykkimästä.
Olin vastaamaisillani jotakin sikeästä unesta, mutta hylkäsin valheen. Tällä hetkellä valtasi minut rajaton luottavaisuuden tunne.
— La-Li, sanoin, — lepää tässä vierelläni. Tiedätkö, sinun valvoessasi olen käynyt eilisen kaivantoni tuolla puolen.
— Unessa, Lao-Koo?
— Niin, tahallisessa. Eilen oli puikkoni kahden miehenmitan päässä pinnasta solahtanut tyhjään. Siellä oli uusi kaivos. Ja nyt, La-Li, tiedän, että se ei ole kaivos, vaan tunneli — valtatie Lunariasta Kongoon.
Olin kuiskannut tuon viimeisen ja tavoitin nyt La-Lin kättä. Hän vetäytyi poispäin, ja minä kuulin hänen hapuilevan sanoja.