— Alas, toverit! kuului jälleen Ree-Kianin ääni. — Me tarvitsemme heidän tankonsa. Lyökää hengiltä ne roistot. Tai-Kian-Jeo ei tarvitse Morris-Jeon polttajia.
— He ovat kansaa, olin kuulevinani jonkun sanovan.
— Kansaa! vastasi Ree-Kianin terävä ääni parven laskeutuessa maahan. — Kuka puhui kansasta?
— Minä, Sara-Kao, sanoi mies astuen ulos koneestaan. — Olen ollut kaksitoista kierrosta Morris-Jeon polttajana ja silti aina himoinnut kansan vapautta.
— Sara-Kao! tärähti Ree-Kianin ääni. — Kansa voi vapautua vasta silloin, kun Morris-Jeon viimeinen polttaja on poltettu. Sinä olet ollut yksi niistä.
Ja ennenkuin onneton oli astunut askeleen, oli Ree-Kianin tangosta lähtenyt lieska tehnyt hänen paikkansa tyhjäksi.
— Toverit! kuulin Ree-Kianin äänen. — Kenellä teistä on jotakin sanomista?
Ei hiiskahduskaan särkenyt hiljaisuutta.
Seuraavassa tuokiossa suljin silmäni. Kuin mielipuolet ryntäsivät voittajat voimattomien koneiden lomaan, ja säälitön teurastus puristi ilmoille korviasärkevän valituksen.
— Tshung-Kingiin, toverit! Näettekö pilven tuolla pohjoisessa? — Se on Austrian lentue. Saakoon se loput aseista. Eläköön kansa! — Eläköön Tai-Kian-Jeo!