— No silloin kannamme hänet vaunusta. Minä en tahdo sinua pahoittaa, nainen, mutta minä en saata ymmärtää, miksi hänen pitää nukkua juuri nytkin. — Pojat! Nuo tuolla takanamme ovat juuri ne, joiden rytinää läksimme karkuun tunnelin ovelta. Ja Kaikkeus sen tietää, että heidän käsissänsä olisimme nyt, ellei tämä nainen vaunuineen olisi ollut paikalla —. Suuri armias Kaikkeus! — Mikä, sanoitkaan, oli miehesi nimi, nainen?
— Lao-Koo, änkytti La-Li pelästyneenä katsellen miestä, joka oli kumartunut ruumiini yli.
— Lao-Koo! Miksi en minä sitä äsken kuullut! Lao-Koo! Oi armias Kaikkeus! — Oi, herrani suuri henki! — Minä olen saanut nähdä sinun kasvosi siis vielä kerran! —
Sekunnin hän piteli päätäni käsiensä välissä ja sitten hän nousi.
— Se on hän! — Se on hän! huusi hän. — Toverit! Mitä tuolla ylhäällä korvamme kuuli huudettavan! "Joo-Keen kapina! — Joo-Keen kapina!" Veljet! Edessänne on Joo-Kee! — Suuri Tai-Kee! Ah! mitä minun silmäni ovat saaneet nähdä! —
Silloin painauduin pelkän myötätunnon pakosta ruumiiseeni. Ja kun silmäni avasin, näin edessäni haltioituneen lauman.
— Rai-Sun! sanoin kykenemättä kättäni liikuttamaan. — Minä olen Tai-Kee ja väki tuolla ylhäällä tietää myöskin, että olen Tai-Kee-Jeo. Purista kättäni, Rai-Sun, ja salli minun vielä hetkeksi jättää ruumiini. Sillä tuolla takananne kiiluvassa vaunussa on entinen Tai-Jeo seurueineen, ja minulla on heille jotakin sanottavaa.
Ja kuulematta Rai-Sunin ihastunutta änkytystä jatkoin samaan hengenvetoon:
— Aja! Aja eteenpäin, kunnes näet Morrisin tulevan takaisin. Sitten seuraat matkan päässä heidän kintereillään ja jäät raiteelle, kunnes annan uuden määräyksen. — La-Li, rakkaani, suutele minua!
— Oi tule takaisin, Lao-Koo! helähti ääni.