— Näetkö yhtään siipeä?
— En — kyllä, lännessä kolme matkalla pohjoiseen.
— Tarpeeksi loitolla, koska en kykene näkemään. Me emme seuraa valtareittiä. Nuo kolme ovat Austrian linjalla, ja Tshung-Kingin linja on meistä vasemmalla. Leikkaamme kohta jälkimäisen, mutta meidän tarvinnee tuskin pelätä, jollei joku Tai ole matkalla.
Nyt kiidimme hetken aikaa äänettöminä. Allamme häämöitti tummanharmaa merenselkä, jonka tyynen pinnan halkaisi kaakosta luoteiseen leveähkö vaalea vyö: valtavan merivirran välke taivaanrannan viimeisessä valonkajastuksessa; takanamme vielä kuumotti muinaisen Afrikan mantere, ja edessämme, runsaan sadan peninkulman päässä, kohosi Etelä-Amerikan mahtava vuorirannikko, jonka korkein huippu, Kuunsyöksy, nousi kahdeksan peninkulmaa merenpinnan yläpuolelle.
Tuntiessani pelkällä tahdolla voivani tuossa tuokiossa suorittaa matkan minua ikävystytti seuralaiseni vitkallinen kulku, enkä saattanut olla siitä hänelle mainitsematta.
— Totta kyllä, naurahti hän. — Minun siipeni ei ole huonoimpia, mutta matka on kohtalainen puolentoista hetken matkaksi, lähes kuusisataa peninkulmaa. Vajaa hetki sitten olimme polttopiirin kohdalla, ja nyt jo tunnen kylmän karmivan hipiääni. Ennenkuin sivuutamme eteläisen raja-asteen, saan niellä parikin pilleriä.
— Mutta sehän on tuolla puolen kuuttakymmentä.
— Jäävyöhyke, niin kyllä. Mutta me pysähdymme vasta seitsemänkymmenennen asteen kohdalle. Sinne saakka ei Morris-Jeon vakoojalauma mielellään tule, joten seutu on omansa kapinoitsijain pesäpaikaksi. — No, mitä näet?
— Siipiä suoraan lounaassa — ah! — kahdeksan — — yhdeksän siipeä!
— Tulossa?