— Katsohan! Tuo valorivi johtuu kaupungin huomatuimmista asumuksista. Siinä on tavallaan kaupungin valtakatu. Toisilla valoruuduilla näet numeron, siellä on väki valveilla; toisilta numero on poistettu, siellä on asukas levolla. Ja näethän nuo muutamat valottomat aukot. Siellä ei ole ketään kotona, eikä sinne, hallituksen valtuutettua lukuunottamatta, ainoallakaan ole oikeutta pistäytyä.
Tai-Joon pisti pillerin suuhunsa. Kaupungin valoviirut olivat jo jääneet kauas taaksemme, ja kone viiletti yläilmoja suoraan etelää kohti. Lounaisessa häämöitti tasaisesti kaartuva laakea rannikko, ja lähemmäksi tultuamme keksin pari kolme valoläiskää, jotka suurenemistaan suurenivat. Äkkiä älysin mitä ne olivat, ja kaamea muisto puristi rinnastani huudahduksen.
— Niin, ne ovat kaivoksia, huomautti Tai-Joon antaen koneen kohota. — Mutta oikeat kaivokset, kuoriaisten ja valkoisen metallin hankkimot, ne ovat tuolla luoteisella kielekkeellä. Nämä ovat vain peninkulman tai puolen syvyisiä, ja näissä työskennellään melkein vapaaehtoisesti.
— Melkein?
— Niin, melkein, sillä punaista metallia louhitaan mieluummin, joskin jokainen koettaa välttää kaivostöitä yleensä. Varovaisinta on pysytellä täällä ylhäällä, vartijoilla on hyvät putket.
Pysyttelimme tosiaan niin ylhäällä, että rannikkoviiva ja koko seutu näyttivät vahvasti suurennetulta kartalta. Ja tällöin minulle selvisi seikka, jota en ensin tajunnut: johonkin suuntaan kauemmin katsoessani näköala kävi ihmeellisen selväksi ja samalla ikäänkuin kadotin silmänräpäykseksi seuralaiseni. Nyt ymmärsin, että aineeton olemukseni totteli pelkkää haluani ja että paljas ajatus riitti kiidättämään henkeni paikasta toiseen niin äkkiä, etten sitä heti voinut havaita.
Tällä välin seutu oli vaihtanut väriään. Osaksi siihen oli vaikuttanut napapiirin kelmeä kajastus, mutta osaksi myöskin itse maaperän tummuus, joka johtui auringon voiman vähyydestä tällä leveysastella. Vielä kerran tai pari Tai-Joon käski minua tarkkaamaan mahdollisesti näkyviä siipiä, mutta kun valkoinen lakeus häikäisi taivaanrannan ja kohta senjälkeen oli suoraan allamme, antoi hän koneen painua ja virkkoi syvään huoahtaen:
— Tämä ei ole lapsenleikkiä. Ensin ankara hikoilu ja sitten tämä pureva viima. Katsohan!
Hän pyyhkäisi kiiltävää rintaansa ja näytti kämmentään; se oli verinen kuin teurastajan koura. Ja nyt vasta huomasin, että koko ruumis oli isojen verikarpaloiden peittämä ja että nenästä yhä vielä tippui verta koneen ristikkopohjalle.
— Nyt olemme perillä, sanoi hän vilusta väristen ja antaen siipien levätä.