Myönnänpä, että mielelläni olisin kuunnellut hänen vastaväitteitään, mutta Masonin nimi oli lannistanut hänen sisunsa.
— Suokoon suuri Kaikkeus anteeksi, mutisi hän, — mutta minä olisin halusta nähnyt Bei-Woon naaman höyrynä.
Ja äkillisellä liikkeellä hän vei tangon koneen rungon äärimmäiseen päähän. Vihaisin sähähdyksin punainen metalli lohkeili kuin tina sulattimessa ja valui hehkuvana verenä pitkin kivijalustaa, josta sirpaleet vingahtaen suoltuivat sen tasaiseen vuoluun. Siihen hupeni kotelo joustavine seinineen, siihen valahtivat pystytangot kuin vesisuihku paineen loppuessa, ja siihen valui myöskin tasaajakeila, joka aina oli johtanut mieleeni likööripuolikkaan. Ja lopulta oli jäljellä vain tuo tunnontarkka asteikkomittari, toinen silmä pelkkänä valkuaisena ja toisessa silmäteränä numero 186. Se oli kuin kissa, joka käpälällään on raadellut koko ruumiinsa ja tuskasta hurjistuneena mulkoilee silmiään. Se sylkäisi vielä kerran, kirahti, ja pää retkahti lattialle toisenkin silmäterän nurjahtaessa luomen varjoon. Käpälä oli kynsäissyt poikki hennon kaulan, ja nyt oli käpäläkin hervoton. Sykkivin sydämin asetuin siipeen, mutta Rai-Sun lykkäsi omansa kiskoille.
— Salli minun, oi herra, sanoi hän äänen värähtäessä. Hänen siipensä pimitti sekunniksi luolan, sitten aukko jälleen kumotti kelmeänä.
— Jää hyvästi, Tai-Joon. Suuri Kaikkeus sinua palkitkoon! huoahdin painaessani virranaukaisijaa.
Ja siinä huokauksessa oli aimo annos omiakin huoliani.
KAHDEKSAS LUKU
Minusta on tullut orja Lao-Koo
Siipisarjan pärinän kiihtyessä äkäiseksi vonkumiseksi aatokseni yhä viipyivät äskeisessä kodissani, kunnes tunne-johdelma toi mieleeni kuvan muinaisuudesta.
Näin itseni Ruskon vetämillä kirkkorattailla pälyämässä yhä loittonevan kotiveräjän punaristikkoa niskantaittamisen uhalla ja kuumat vesikarpalot poskillani. Silloin olin ensi kerran kouluun lähdössä. Nyt olin ensi kerran —