— On, herra. Mutta heillä on myöskin. Ja sitäpaitsi — heidän nahkansa on karaistu.
— Pelkäätkö omaasi?
— Omaani! — Miehen ääni töksähteli. — En omaani, herra, mutta —
— Ole huoletta. Minun rakenteeni korvaa ihon puutteet. Mutta sinä sanoit, että voimme perillä hetken levähtää. Löytävätkö piilopaikkamme? Eikö luola ole varmassa paikassa?
— On, herra. Siellä olemme turvassa päivän tai pari, korkeintaan kolme. Kauemmin ei kestä jäätikön perinpohjainen tutkiminen, kun he saavat tietää, että siellä olemme.
— Ja mistä he sen tietävät?
— Mikseivät tietäisi! Kun luolamme on tyhjä, sanoo Bei-Woo: He ovat lähteneet. Itään he eivät ole uskaltaneet, lännessä on paha meri, pohjoisessa suurin vaara. He ovat lähteneet etelään. Ja sitten: Lunan joukko ei nähnyt heitä; siis he ovat ohjanneet aukealle. Ja sieltä he kaartavat —
Terävä raksahdus tempasi huomioni tähtitaivaasta, juuri kun tarkkasin Etelän Ristin vasenta siipeä ja mittelin, miltä paikalta se muinoin oli merimiehelle tuikkinut.
— Lunarian sokeus! Minulla ei ole enää kontaktia! huudahti Rai-Sun alkaen painua alaspäin.
— Ei kontaktia! Kuinka se on voinut —?