— Nat! sanoi silloin muuan heistä. — Hän ei ole orja.
— Hän on punainen.
— Olkoon; orja hän ei ole.
He vetäytyivät syrjemmälle ja minä huomasin taampana Rai-Sunin surullisen naaman. Hän virnisti jonkunlaisen merkin. Se oli kai varoitus.
— Entinen kuudennen osaston vaanija, Rai-Sun! kuului ääni jostakin seinien takaa.
Puolet vartijoista siirtyi Rai-Sunin mukana vasemmalle, ja tuskin he olivat kadonneet erehdyttävän kuvastinkäytävän sokkeloihin, kun jo ääni jatkoi:
— Orja Lao-Koo, poltetun Pao-Laon poika!
Tunsin sydämeni kiirehtivän lyöntejään. Kuusi vartijaa asettui ympärilleni, ja me kävelimme äsken ihailemaani tuhatvälkkeistä seinäkaistaa kohti. Se väistyi kuin näkymättömäin käsien lennättämänä. Eteemme avautui huone, äskeistä tuntuvasti pienempi, ja sen seinämillä seisoi aina määrätyn välimatkan päässä toisistaan joukko olentoja mitä kummallisimmissa asennoissa. Muuan vartijoistani osoitti tyhjää sijaa sivuseinällä.
— Numero seitsemänneljättä, sanoi hän ottaen numeron seinältä. — Asento yksi.
Kohta seisoin selin seinään; vyötäisilleni solahti hyvin ruumiinmukainen vyö, jonkinlaiset koukut sieppasivat käsivarteni perusasentoon, ja jalkateräni tuntuivat juuttuneen alustaansa.