Olisi luullut seinien valotaulu-uroitten taukoamatta suitsuttavan päällemme aseittensa hehkuvia suihkuja ja sen kiilusilmäisten lentäjäin joka hetki nielevän joukkomme siipiensä paljoudella. Ylhäällä päämme päällä haritti uhkaavana koko katon peittävä veripunainen käsi ja sen kämmenessä loimotti oranssilla piirrettynä:
TAI-WANG-JEO 73018—10000000…
Suuri Tai-Wang-Jeo oli varannut miljoonien perään vielä pienen pitennysmahdollisuuden. Edessämme raottui jykevä valkometallinen seinä, ja sen takaa vilahti valkoisten polttajain kehä.
— Bei-Woo, orja Lao-Koo ja kolme polttajaa astukoon Tai-Jeon Palatsiin, sanoi valkoinen, käskevännäköinen mies.
Me täytimme käskyn.
Minut valtasi peloittava kunnioitus tässä avarassa huoneessa. Mihin katseeni käänsinkin, seisoi edessäni taaja valkoisten polttajain rivi, ja heidän päittensä yläpuolella toistivat suppeutuvain kuvastinkaarien toinen toistaan seuraavat renkaat vartioketjun loppumattomiin. Ei sentään: huimaavan korkealla kuvun keskipisteessä loimotti valtava valkoinen kellotaulu, jonka punaisena hohtavaa asteikkoa jykevä käsivarsi piirteli. Ja sen alla, kuin irrallaan ilmassa, kierteli alun kolmattakymmentä kiertotähteä huikaisevan aurinkosoihdun ympärillä.
— Pelkää, orja! kajahti ääni.
Loin katseeni alas ja huomasin ympärillemme liittyneen joukon valkoisia polttajia. Annoin olkapäitteni luhistua ja tuijotin edelläni astuvan Bei-Woon kantapäihin.
Me kuljimme pitkin kaltevaa, valoläikkeistä pintaa huoneeseen, joka kokonsa puolesta muistutti äskeistä raitiovaunua. Sen seinissä en kuitenkaan keksinyt mitään katsomisen arvoista — jollen ota lukuun päätyseinällä kyyröttävää naista, jonka asento oli lievästi sanoen rivo — enkä myöskään tuntenut kapineen olleen liikkeessäkään, kun jo seinä jälleen avautui, ja silmääni hiveli herttainen himmeänviheriä valo.
— Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi kitansa, soi salaperäinen ääni.