Tai-Morris-Jeo oli noussut puoliksi istualleen, ja Bei-Woo ja vartijani antoivat käsivarsiensa riippua. Pelonsekainen kunnioitus luhisti minunkin hartiani, mutta minä tunsin, että paino oli suurenmoisen ympäristön ja mahtavan Tai-Wang-Jeon. Suuri Tai-Morris-Jeo oli mielestäni mitättömän pikkuinen.
Mutta mielipiteeni alkoi horjua, kun hän iski minuun jäätävän katseensa. Ja hänen laskiessaan toisen jalkansa maahan heittäytyneen naisen käteen tunsin ohimoni vasarana tykyttävän. Tanssijain painuessa säteittäiseen puolikehään korokkeen reunustalle hän suoristi uhkean vartalonsa, ja äkkiä tulvineessa valkoisessa valossa näin hänen rinnallaan häikäisevän käden, jonka kämmenellä ja kussakin sormessa kimmelsi punainen rengas.
— Orja Lao-Koo! jyrähti mahtava ääni. — Ruumiisi ja henkesi herra sallii sinun astua eteensä.
Parilla ensi askeleella polveni tahtoivat pettää, mutta lähemmäksi tullessani kiristyivät jänteeni uhmasta. Ja nähdessäni hänen tumman katseensa tavallaan mielihyvin hipovan ruumistani, nostin pääni ylpeästi pystyyn ja pysähdyin korokkeen laitaan.
Morris-Jeo astui askeleen minua kohti, mitteli vartaloani kuin kaupaksi tarjottua kaakkia ja näytti hyvin miettivältä.
— Hao-Kea! sanoi hän kääntyen polvilleen nousseeseen naiseen. — Oletko nähnyt orjan nostavan otsaansa Tai-Jeon Palatsin hohteessa?
— Iäisyyden nousujen rääde ei riittäisi sovittamaan rikosta, oi suuri Tai-Jeo, lepersi nainen.
— Ja kuitenkin, kaunis Hao-Kea, väikkyy ihailu silmäsi pohjalla.
— Väikkyisi kenties, jollei sinun katseesi olisi sitä jo aikoja sitten herättänyt, oi suuri Tai-Jeo.
Morris-Jeo hymyili.