Kuten talouselämä yhdeltä puolen on luonnollisen perustuksensa (ilmaston, alueen maantieteellisen laadun, mahdollisten luonnonrikkauksien perustuksensa y.m.) edellytyksistä riippuvainen, samoin on se toiselta puolen riippuvainen niistä oikeus-suhteista, jotka valtio luo taloutta harjoittavien ihmisten ja ihmisryhmien välille. Näihin rajoihin sisältyy kaikki se, mitä talouselämän toiminta voi ja saa käsittää. Samoin kuin luonto asettaa ehdot, jotka ovat talouspiirin ulkopuolella ja jotka taloutta harjoittavan ihmisen täytyy käyttää hyväkseen taloutensa perustuksena, samoin tulee oikeusvaltion terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä järjestää ihmisten väliset talouselämässä esiintyvät oikeussuhteet, vaikka kohtakin se talouselämän vastapainona elää omintakeista elämäänsä.
Siinä yhteiskunnallisessa elimistössä, joka on syntynyt ihmiskunnan tähänastisen kehityksen kuluessa ja jossa koneitten aikakausi ja uuden aikainen kapitalistinen talousmuoto ovat antaneet yhteiskunnalliselle liikkeelle sen erikoisen leiman, käsittää talouselämä enemmän, kuin sen terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä pitäisi käsittää. Nykyaikaiseen taloudelliseen kiertokulkuun, jonka pitäisi käsittää ainoastaan tavaroita, ovat sekottuneet myös inhimillinen työvoima, jopa inhimilliset oikeudetkin. Nykyaikaisessa työnjakoon perustuvassa talousjärjestössä harjotetaan vaihtokauppaa ei ainoastaan tavaralla tavaraa vastaan, vaan myös tavaralla työtä ja työllä oikeuksia vastaan. (Nimitän tavaraksi jokaista ainetta, joka inhimillisen toiminnan kautta on tullut käyttökelpoiseksi missä tahansa sitä ihmisille tarjottaneekin. Olkoonpa että tämä nimitys monesta taloustieteilijästä tuntuu loukkaavalta taikka vähemmän tarkalta, luulisin sen auttavan ymmärtämään talouselämässä esiintyviä ilmiöitä).[3] Kun joku ostamalla hankkii itselleen maakappaleen, on tätä pidettävä maakappaleen vaihtamisena tavaroihin, joiden vastineena kauppasumma on. Maakappale itse sitävastoin ei talouselämässä käy tavarasta. Sen paikka yhteiskunnallisessa elimistössä on vain sen oikeuden kautta, mikä ihmisellä on sen omistamiseen. Tämä oikeus on oleellisesti jotakin toista, kuin se suhde, jossa tavaran valmistaja on tavaraansa. Jälkimmäiseen suhteeseen sisältyy oleellisesti se, että se ei ollenkaan koske sitä vallan toisenlaista suhdetta ihmisten välillä, joka syntyy, kun joku on saanut yksinomaisen käyttöoikeuden maakappaleeseen. Tämän omistaja alistaa muut ihmiset, jotka toimeentulonsa tähden antautuvat hänen työhönsä tällä maakappaleella tahi ovat pakotetut sillä asumaan, riippuvaisuuteen itsestään. Sen kautta taas, että keskenään vaihdetaan taloudellisia tavaroita, joita valmistetaan ja kulutetaan, ei synny tällaista riippuvaisuussuhdetta.
Ken näihin elämäntotuuksiin ilman ennakkoluuloja syventyy, hänelle on selviävä, että niiden täytyy kuvastua terveen yhteiskunnallisen elimistön laitoksissa. Niinkauvan kun tavaroita vaihdetaan tavaroihin talouselämässä, ei tavaroiden arvioiminen riipu henkilöiden ja henkilöryhmien välisistä oikeussuhteista. Mutta niinpian kun tavarat vaihdetaan oikeuksiin, kosketetaan itse oikeussuhteisiin. Vaihdolla sinään on oma arvonsa. Se on välttämätön elämän aines nykyisessä työnjakoon perustuvassa yhteiskunnallisessa elimistössä; kysymys on vaan siitä, että vaihtamalla oikeus tavaraan oikeudesta itsestään tehdään tavara, milloin oikeus saa alkunsa talouselämästä. Se voidaan estää ainoastaan siten, että yhteiskunnallisessa elimistössä toiselta puolen luodaan sellaisia laitoksia, joiden ainoa tarkotus on ohjata tavarain kiertokulkua tarkoituksenmukaisimmalla tavalla; toiselta puolen taas sellaisia, jotka järjestävät tavaroita valmistavien, kauppaavien ja kuluttavien henkilöiden oikeudet. Nämä oikeudet eivät olemukseltaan ensinkään eroa toisista oikeuksista, joiden tulee vallita tavarainvaihdosta kokonaan riippumattomissa henkilösuhteissa. Jos minä vahingoitan tahi hyödytän kanssaihmisiäni tavarainkaupalla, kuuluu se samaan alaan yhteiskunnallista elämää, kuin vahingoittaminen tahi hyödyttäminen sellaisellakin toiminnalla, joka suoranaisesti ei kuvastu tavarain vaihdosta.
Yksityisen ihmisen elämässä yhtyvät oikeuslaitosten vaikutukset puhtaasti taloudellisesta toiminnasta johtuvien vaikutusten kanssa yhteen. Terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä täytyy niiden tulla kahdelta eri taholta. Taloudellisessa järjestelmässä tulee eri taloudenhaaroissa kasvatuksen ja kokemuksen kautta saavutetun perehtymyksen antaa johtaville henkilöille tarvittavat näkökohdat. Oikeusjärjestelmässä toteutetaan lakien ja hallinnon kautta mitä oikeudentunne yksityisten ihmisten ja ihmisryhmien keskinäisissä suhteissa vaatii. Talousjärjestelmässä annetaan samoja ammatti- ja kulutusharrastuksia edustaville tahi muissa suhteissa yhtäläisiä pyrintöjä ajaville tilaisuus muodostaa yhtymiä, jotka keskinäisellä vuorovaikutuksella aikaansaavat yleistalouden. Tämä järjestelmä perustuu assosiatiiviselle pohjalle ja assosiatsioonien yhteistoimintaan. Assosiatsioonien toiminta saa olla vain puhtaasti taloudellista laatua. Oikeusperusteen, jolla ne työskentelevät, määrää oikeusjärjestö. Kun tuollaiset talousassosiatsioonit tahtovat saada taloudelliset harrastuksensa kuuluviin talousjärjestön edustaja- ja hallintoelimissä, silloin ei niiden tarvitse pyrkiä tunkeutumaan oikeusvaltion lakiasäätävään tahi hallitsevaan johtoon (esim. maanviljelijäin liittona, teollisuudenharjoittajain puolueena), saadakseen siellä toteutetuksi, mitä he eivät voi saavuttaa talouselämässä. Ja kun oikeusvaltio ei sekaannu mihinkään talouselämän alaan, silloin se on ainoastaan luova laitoksia, jotka perustuvat sen asukasten oikeudentuntoon. Ja vaikkapa oikeusvaltion eduskunnassa, niinkuin luonnollista, istuvatkin samat henkilöt, jotka talouselämässä toimivat, estää kuitenkin talouselämän ja oikeuselämän jako edellistä vaikuttamasta jälkimmäiseen ja turmelemasta yhteiskunnallisen elimistön terveyttä, kuten voisi käydä, jos valtiojärjestö itse huolehtisi talouselämän haaroista ja jos siinä talouselämän edustajat laatisivat lakeja omia etujaan silmällä pitäen.
Kuvaavan esimerkin talous- ja oikeuselämän yhteen sulautumisesta tarjosi Itävalta yhdeksännentoista vuosisadan kuudennella vuosikymmenellä itselleen laatimalla valtiosäännöllään. Tämän valtakunnan valtioneuvoston valitsivat talouselämän neljä haaraa: suurtilojen omistajat, kauppakamarit, kaupungit, kauppalat, teollisuuskeskukset ja maalaiskunnat. Kuten näkyy ei valtakunnan edustuksen kokoonpanossa ajateltu etusijassa muuta, kuin että taloudellisista oloista huolta pidettäessä oikeuselämä kukoistaisi itsestään. Totta kyllä ovat Itävallan nykyiseen hajoamistilaan tuntuvasti vaikuttaneet sen eri kansallisuuksien ristiriitaiset pyrinnöt. Mutta yhtä varmana voi pitää, että talousjärjestelmän rinnalla toimiva oikeusjärjestelmä olisi puhtaaseen oikeustunteeseen perustuen kehittänyt sellaisen yhteiskunnallisen elimistön, jossa kansojen yhteiselämä olisi käynyt mahdolliseksi.
Julkiseen elämään nykyaikana innostunut ihminen luo silmänsä tavallisesti asioihin, joilla vasta toisessa sijassa on tälle elämälle merkitystä. Sen hän tekee siitä syystä, että hän on tottunut ajattelemaan yhteiskunnallista elämää yhtenäisenä muodostumana: mutta sellaista muodostumaa varten ei voi löytyä vastaavaa vaalitapaa. Sillä jokaisen vaalitavan kautta täytyy taloudellisten harrastusten ja oikeudellisten vaikutinten häiritä toisiaan. Ja mikä seuraus tästä häiriöstä on yhteiskunnalliselle elämälle, se on pakostakin järkyttävä yhteiskuntajärjestystä. Julkisen elämän päämääränä tulee sentähden ennen kaikkea nykyaikana olla pyrkimys talouselämän ja oikeusjärjestyksen perinpohjaiseen erottamiseen. Kun tämä erotus on läpisuoritettu, tulevat erotetut järjestelmät kyllä löytämään parhaan tavan valita lainsäätäjänsä ja hallintonsa. Niiden kysymysten joukossa, jotka tällä haavaa odottavat ratkaisuaan, voivat kysymykset vaalitavasta, niin perin tärkeitä kuin ovatkin, vasta toisessa sijassa tulla huomioonotetuiksi. Missä vanhat olosuhteet vielä vallitsevat, olisi niistä lähdettävä uuteen jakoon pyrittäessä. Missä vanhat olot jo ovat hajonneet tahi ovat hajoamassa, pitäisi yksityisten henkilöiden tahi henkilöryhmien tehdä yllämainittuun suuntaan tähtääviä uudistusalotteita. Pyrkimystä julkisen elämän uudestaluomiseen kädenkäänteessä pitävät järkevät sosialistitkin haaveilemisena. He odottavat tarkottamansa olevien olojen tervehtymisen tapahtuvan vähittäisen, asianmukaisen muuttumisen kautta. Että sen sijaan ihmiskunnan historialliset kehitysvoimat nykyaikana vaativat järkevätä pyrkimystä yhteiskunnalliseen uudistustyöhön, sen voi jokainen ennakkoluuloton oppia kauvas näkyvistä tosiasioista.
Ken pitää "käytännöllisesti mahdollisena" ainoastaan sitä, mitä hän on tottunut näkemään oman ahtaan näköpiirinsä sisäpuolella, hän on pitävä tässä esitettyä "epäkäytännöllisenä". Jos hänen on mahdotonta tehdä kääntymys ja jos hänellä on jollakin elämän alalla vaikutusvaltaa, silloin hän ei toiminnallaan edistä yhteiskunnallisen elimistön tervehtymistä, vaan jatkuvaa sairastamista, kuten samaa mieltä olevat henkilöt ovat vaikuttaneet nykyisten olojen luomisessa.
Niiden pyrkimysten, joihin ihmiskunnan johtavat piirit ovat panneet alun ja joiden seurauksena on muutamien taloushaarojen (postin, rautateiden y.m.) ottaminen valtion haltuun, täytyy väistyä vastakkaisen pyrkimyksen, kaiken talouden poliitillisesta valtiolaitoksesta irroittamisen, tieltä. Ajattelijat, jotka tahtovat uskoa työskentelevänsä terveen yhteiskunnallisen elimistön hyväksi, osaavat vetää viimeiset johtopäätökset tähänastisten johtopiirien valtionhalttuunottamispyrinnöistä. He tahtovat yhteiskunnallistuttaa kaikki talouselämän välikappaleet, sikäli kuin ne kuuluvat tuotantovälikappaleisiin. Terve kehitys on myöntävä talouselämälle sille tulevan itsenäisyyden ja poliitilliselle valtiolle tilaisuuden vaikuttaa oikeusjärjestyksen avulla talousjärjestöön, ettei yksityinen ihminen tuntisi olevansa sidottu yhteiskunnalliseen elimistöön vastoin oikeudentuntoaan.
On helppo havaita, kuinka tässä esitetyt ajatukset ovat lähtöisin ihmiskunnan todellisesta elämästä, kun luo silmäyksensä työhön, jonka ihminen yhteiskunnallisen elimistön hyväksi suorittaa ruumiillisella työvoimallaan. Kapitalistisen talousmuodon rajoissa on tämä työ sillä tavalla tullut yhteiskunnallisen elimistön hyväksi, että työnantaja ostaa sen, niinkuin tavaran, työnottajalta. Toimitetaan vaihto rahan (tavaran edustajan) ja työn välillä. Mutta tällainen vaihto ei ensinkään voi todellisuudessa tapahtua. Se vain näyttää tapahtuvan [4]. Todellisuudessa ottaa työnantaja vastaan työn tekijältä tavaroita, jotka voivat valmistua ainoastaan siten, että työntekijä uhraa työvoimansa niiden valmistamiseen. Näiden tavarain vasta-arvosta saa työmies osansa, työnantaja toisen osan. Tavarain valmistus tapahtuu työnantajan ja -tekijän yhteistoiminnalla. Vasta molempien yhteistoiminnan tulos joutuu talouselämän kiertokulkuun. Työntuloksen aikaansaamiseen tarvitaan oikeussuhdetta työmiehen ja työnteettäjän välillä. Mutta tämä oikeussuhde voi kapitalistisen taloustavan vallitessa saada muodon, jonka määrää työnantajan taloudellinen ylivalta työntekijän ylitse. Terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä täytyy käydä selväksi, ettei työtä voida maksaa. Sillä ei tavaraan verrattuna voi olla taloudellista arvoa. Sellainen on vasta työn kautta valmistuneella tavaralla verrattuna toisiin tavaroihin. Millä tapaa ja minkä verran ihmisen tulee työskennellä yhteiskunnallisen elimistön ylläpitämiseksi, tulee järjestää ottamalla varteen hänen kykynsä ja inhimillisen olemassa-olon ehdot. Tämä voi tapahtua ainoastaan silloin, kun politillinen valtio ottaa huostaansa järjestelyn riippumatta talouselämän hallituselimistä.
Sellaisen järjestelyn kautta luodaan lisäksi tavaralle arvoperuste sen rinnalle, jonka luonnon ehdot muodostavat. Niinkuin tavaran arvo toiseen verrattuna kasvaa sen kautta, että toisen raaka-aineiden saanti on vaikeampi kuin toisen, niin tulee tavaran arvon riippua siitä, minkä verran ja millaista työtä oikeusjärjestyksen mukaan saadaan käyttää tavaran valmistukseen[5]