Kolmantena molempien edellisten rinnalla yhtä itsenäisenä jäsenenä on yhteiskunnallisessa elimistössä pidettävä kaikkea sitä, mikä kuuluu henkiseen elämään. Kosk'ei ehkä nimitys "henkinen sivistys" tahi kaikki, mikä henkistä elämää koskee, ole aivan tarkka, voisi vieläkin tarkemmin sanoa: kaikki se, mikä riippuu yksityisen inhimillisen yksilön luonnollisista lahjoista ja mikä näiden luonnollisten sekä henkisten että ruumiillisten lahjojen nojalla on hyödyttävä yhteiskunnallista elimistöä. Ensimmäiseen, talousjärjestelmään, kuuluu kaikki, mikä tarvitaan, että ihminen voi järjestää aineelliset suhteensa ulkopuolella häntä olevaan maailmaan. Toiseen järjestelmään kuuluu, mikä tarvitaan yhteiskunnallisessa elimistössä ihmisten keskinäisten suhteitten tähden. Kolmanteen järjestelmään kuuluu kaikki minkä täytyy saada alkunsa inhimillisestä yksilöstä ja tulla yhteiskunnallisen elimistön hyväksi.
Niin totta kuin onkin, että uudenaikainen tekniikka ja kapitalismi oikeastaan vasta nykyaikana ovat lyöneet leimansa yhteiskunnalliseen elämäämme, yhtä välttämätöntä on, että siltä puolen välttämättömästi inhimillistä yhteiskuntaa kohtaavat vauriot sillä tavalla korjataan, että ihminen ja inhimillinen yhteiskunta saatetaan oikeaan suhteeseen noihin yhteiskunnallisen elimistön kolmeen jäseneen. Talouselämähän on yksinkertaisesti omasta itsestään nykyaikana luonut varsin määrätyt muotonsa. Se on yksipuolisella vaikutuksellaan inhimilliseen elämään noussut varsin mahtavaan asemaan. Molemmat toiset jäsenet yhteiskunnallisessa elämässä eivät tähän asti ole olleet tilaisuudessa saavuttamaan heille lakiensa mukaan kuuluvaa yhtä tunnettua asemaa yhteiskunnallisessa elimistössä. Heidän tähtensä on välttämätöntä, että ihmiset ylempänä mainituita tunteita noudattaen kukin paikallaan toteuttavat yhteiskunnallisen jaottelun. Sillä siinä mielessä, kuin yhteiskunnallisia kysymyksiä tässä teoksessa koetetaan ratkaista, on jokaisella yksilöllä yhteiskunnallinen tehtävänsä niin nykyaikana kuin lähimmässä tulevaisuudessa.
Sillä, mitä kutsumme yhteiskunnallisen elimistön ensimmäiseksi jäseneksi, talouselämällä, on luonnollinen perustuksensa, kuten yksityinen ihminenkin on riippuvainen henkisen ja ruumiillisen elimistönsä taipumuksista siihen nähden, miksi hän aikoo opintojensa, kasvatuksen ja elämänsä kautta päästä. Tämä luonnollinen perustus lyö ensi sijassa leimansa talouselämään ja sitä tietä koko yhteiskunnalliseen elimistöön. Mutta tämä luonnollinen perustus on sellaisenaan olemassa ilman, että sitä millään yhteiskunnallisilla järjestelyillä tahi millään yhteiskunnallistuttamisella voitaisiin sinne tahi tänne muuttaa alkuperäisestä muodostaan. Se on otettava yhteiskunnallisen elämän perustukseksi sellaisenaan, kuten ihmisen kasvatuksen täytyy perustua niihin taipumuksiin, ruumiillisiin tahi henkisiin kykyihin, joita hänessä eri aloilla voi löytyä.
Jokaisessa yhteiskunnallistuttamisessa, jokaisessa yrityksessä uudistaa ihmisten taloudellista yhteiselämää on otettava huomioon luonnollinen perustus. Sillä kaiken tavarakiertokulun, kaiken inhimillisen työn, jopa kaiken henkisen elämänkin perustuksena ja alkuelementteinä on se, mikä sitoo ihmisen määrättyyn kohtaan luonnossa. Yhteiskunnallisen elimistön suhde luonnolliseen perustukseensa on käsitettävä juuri samaten, kuin yksityisen ihmisen opetuksessa on huomioon otettava hänen taipumuksensa. Tämän voi itselleen parhaiten selvittää esimerkeillä äärimmäistapauksista. Ei tarvitse muuta, kuin esim. ajatella, että eräillä seuduilla maapalloa, jossa banaani on helpoimmin saatavissa oleva ihmisravinto, koko inhimillinen yhteis-elämä supistuu siihen työhön, joka tarvitaan banaanien kuljettamiseen kasvupaikoiltaan määräpaikkoihinsa ja niiden valmistamiseen ravintoaineeksi. Verratessa sitä ihmistyötä, joka vaaditaan banaanien tekemiseen inhimillisen yhteiskunnan ravintoaineeksi, siihen työhön, joka tarvitaan, sanokaamme keski-Euroopassa, vehnän valmistamiseen ravinnoksi, niin on banaanin vaatima työ, alhaisen laskun mukaan, kolmesataa kertaa pienempi vehnän vaatimaa työtä.
Tämä on tosin äärimmäisiä tapauksia. Mutta tällaisia luonnollisesta perustuksesta riippuvia eroavaisuuksia työn määrässä esiintyy tuotantoaloilla Europankin yhteiskunnissa — ja jolleivät vastakohdat olekaan niin jyrkät, kuin banaanista ja vehnästä puhuttaessa, niin ne ovat kuitenkin olemassa. Niin seuraa itse talouselimistön luonteesta, että ihmisen suhteesta hänen taloutensa luonnolliseen perustukseen riippuu se työmäärä, jolla hänen täytyy ottaa osaa taloudelliseen kiertokulkuun. Eikä tarvitse muuta kuin verrata: Saksassa, keskisatoisilla seuduilla, antaa kylvö 7 tahi 8 kertaisen sadon; Chilessä 12 kertaisen; Pohjois-Amerikassa 17 kertaisen, Perussa 20 kertaisen (kts. Jentsch, Volkwirtschaftslehre, siv. 64).
Tämä yhtäjaksoinen kiertokulku eri asteineen, joka alkaa ihmisen suhteella luontoon jatkuen hänen toiminnallaan saadakseen luonnontuotteet käyttökelpoisiksi, kaikki tämä ja ainoastaan tämä muodostaa terveen yhteiskunnallisen elimistön taloudellisen jäsenen. Se on yhteiskunnallisessa elimistössä samassa asemassa, kuin pääjärjestelmä, josta yksilölliset taipumukset riippuvat, inhimillisessä elimistössä. Ja niinkuin pääjärjestelmä on riippuvainen keuhko-sydän järjestelmästä, niin on talousjärjestelmä riippuvainen inhimillisestä työnteosta. Mutta kun nyt pää ei yksin voi ohjata hengitystä, ei myöskään pitäisi talouselämässä vaikuttavien voimien saada ohjata inhimillistä työjärjestelmää. Ihminen ottaa harrastuksineen osaa talouselämään. Hänen harrastuksensa johtuvat hänen sielullisista ja henkisistä tarpeistaan. Kuinka nämä harrastukset voidaan parhaiten tyydyttää yhteiskunnallisessa elimistössä, niin että kukin yksilö tämän elimistön avulla saa parhaalla mahdollisella tavalla tarpeensa täytettyä ja että hän myös edullisimmalla tavalla voi ottaa osaa talouteen, tämä kysymys on käytännöllisesti ratkaistava taloudellisissa laitoksissa. Ja se voi ainoastaan siten tapahtua, että kaikille harrastuksille annetaan täysi tunnustus ja että myös hyvää tahtoa ja tilaisuutta löytyy saada ne toteutetuiksi. Piiri, jossa harrastukset heräävät, sijaitsee talouselämän rajojen ulkopuolella. Ne kehittyvät rinnan ihmisen sielu- ja henkiolennon kanssa. Talouselämän velvollisuus on järjestää laitoksia niiden tyydyttämiseksi. Näillä laitoksilla ei saa olla mitään muuta tehtävää, kuin valmistaa ja vaihtaa tavaroita, joiden arvo riippuu ihmisten kysynnästä. Tavaran arvon määrää se, joka niitä kuluttaa. Sen kautta että tavaran arvon. määrää kuluttaja, on sen merkitys yhteiskunnallisessa elimistössä aivan toinen, kuin paljon muun, jota ihminen tämän elimistön jäsenenä pitää arvossa. Talouselämää, jonka piiriin tavarantuotanto, vaihto ja kulutus kuuluvat, on tarkastettava ilman ennakkoluuloja. Silloin tullaan näkemään se oleellinen erotus, — johon paljas tarkastelu ei riitä — mikä vallitsee ihmisten välillä silloin kun toinen valmistaa tavaroita toiselle, ja taas toisaalta silloin, kun he ovat oikeussuhteissa keskenään. Tällainen tarkastelu on johtava siihen käytännölliseen vaatimukseen, että yhteiskunnallisessa elimistössä oikeus- ja talouselämä on kokonaan pidettävä erossa toisistaan. Niiden laitosten toiminta, jotka tarkottavat tavarain valmistusta ja vaihtokauppaa, ei voi kehittää niin hyviä oikeussuhteita ihmisten kesken, kuin pitäisi. Sillä taloudellisessa elämässä lähestyvät ihmiset toisiaan sentähden, että he palvelevat toistensa etuja; perinpohjin toisenlainen on se suhde, jossa ihmiset ovat toisiinsa oikeuselämässä.
Nyt voisi uskoa, että tämä olevien olojen vaatima erotus olisi jo aikaan saatu sillä, että laitoksissa, jotka palvelevat talouselämää, pidettäisiin huolta oikeuksista, joiden tulee vallita tähän talouselämään sidottujen ihmisten keskinäisissä suhteissa. — Sellainen usko ei saa tukea elämän todellisuudesta. Ihminen voi vasta silloin sisimmässään kokea oikean oikeussuhteen vallitsevan itsensä ja muiden ihmisten välillä, kun hän tätä kokemusta ei saavuta taloudellisessa elämässä, — vaan aivan toisissa oloissa. Sentähden tulee terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä talouselämän rinnalla ja omassa vapaudessaan kehittyä elämä, joka synnyttää ja ylläpitää ihmisten keskeisiä oikeussuhteita. Mutta oikeuselämä onkin varsinaisesti politillista, valtiollista elämää. Siinä määrin kuin ihmiset sovelluttavat ne harrastukset, joita he palvelevat talouselämässä, oikeusvaltion lainsäädäntöön ja hallitukseen, ilmaisevat näin syntyneet oikeusolot ainoastaan heidän taloudellisia harrastuksiaan. Milloin oikeusvaltio itse harjottaa taloutta, kadottaa se kokonaan kykynsä ohjata ihmisten oikeuselämää. Sillä sen toimenpiteet ja laitokset palvelevat silloin pakostakin inhimillisiä tavara-pyyteitä; eikä niitä elähytä sellaiset vaikuttimet, jotka tarkottavat parannuksia oikeuselämässä.
Terve yhteiskunnallinen elimistö kaipaa toisena jäsenenä talouselämän rinnalla itsenäistä politillista valtioelämää. Itsenäisessä talouselämässä johtavat siinä vallitsevat voimat ihmisiä laitoksiin, jotka mahdollisimman hyvästi palvelevat tavarain valmistusta ja vaihtoa. Politillisessa valtioelämässä luodaan sellaisia laitoksia, jotka järjestelevät ihmisten ja ihmisryhmien keskenäisiä suhteita tavalla, joka tyydyttää ihmisten oikeustunnetta.
Se näkökanta, jolta tässä esitetty vaatimus oikeusvaltion täydellisestä erottamisesta talouselämästä lähtee, perustuu todelliseen ihmiselämään. Sellainen näkökanta on vieras jokaiselle, joka tahtoo yhdistää oikeuselämää ja talouselämää keskenään. Taloudellisessa elämässä toimivilla ihmisillä on luonnollisesti myös oikeustunne; mutta he tulevat seuraamaan ainoastaan sitä eikä taloudellisia harrastuksia huolehtiessaan oikeudenmukaisesta lainsäädännöstä ja hallinnosta, kun heillä tässä asiassa on päätösvalta oikeusvaltiossa, joka sellaisenaan ei ole missään tekemisissä talouselämän kanssa. Sellaisella oikeusvaltiolla on omat lainsäädäntö- ja hallintoelimensä, molemmat laaditut uudemman ajan oikeustajunnan mukaisille periaatteille. Sellainen oikeusvaltio syntyy ihmistunnossa elävistä vaikuttimista, joita nykyään nimitetään demokratisiksi. Talousjärjestelmä luo lainlaadinta- ja hallinto-elimensä talouselämän vaatimusten mukaisesti.
Välttämätön vuorovaikutus oikeus- ja talouselinten johtojen välillä tulee tapahtumaan likimain samalla tavalla, kuin nykyään itsenäisten valtioalueiden hallitusten välillä. Tämän jaottelun kautta tulee se, mikä yhdessä järjestössä kehittyy, tarpeenmukaisesti vaikuttamaan siihen, mitä toisessa tapahtuu. Tämä vaikutus taas estyy sen kautta, että yksi järjestö kehittää itsenäisesti sen, mitä sille pitäisi tulla toiselta.