Mutta tällöin ei huomata, että sellaiselta osuuskunnalta odotetaan tuloksia, joita on sitä vaikeampi saavuttaa, kuta suurempi osuuskunta on. Jollei ihmisten yksilöllisiä taipumuksia sillä tavalla käytetä osuuskunta-järjestön palvelukseen, kuin tässä kirjoituksessa on esitetty, ei työkuntain hallinnon yhdistäminen voi johtaa yhteiskunnallisen elimistön parantumiseen.
Että tällä haavaa löytyy niin harvoja, jotka ennakkoluulottomasti pystyvät arvostelemaan henkisen elämän vaikutusta yhteiskunnalliseen elimistöön, riippuu siitä, että ollaan totuttu kuvittelemaan henkistä mahdollisimman vieraaksi kaikelle käytännöllisyydelle ja aineellisuudelle. Niitä ei ole vähänkään, jotka näkevät jotakin outoa siinä mielipiteessä, että kapitaalin toiminnassa talouselämässä tulee osan henkistä elämää ilmestyä. On luultavaa, että tähän asti johtaviin luokkiin kuuluvat henkilöt yksimielisesti sosialististen ajattelijain kanssa pitävät vaatimustamme outona. Voidakseen käsittää tämän outona pidetyn tärkeyden yhteiskunnallisen elimistön tervehtymiselle tulee vain luoda silmäys eräisiin aikakautemme ajatusvirtauksiin, jotka kyllä tavallaan lähtevät rehellisistä sielunvaikuttimista, mutta estävät siellä, jonne pääsevät, heräämästä todella yhteiskunnallisen ajatuksen.
Nämä ajatusvirtaukset pyrkivät — enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti poispäin siitä, mikä antaa sisäiselle elämykselle, sysäys-voiman. Ne etsivät elämänymmärrystä, sielullista, ajatusrikasta, tieteelliseen maailmankäsitykseen pyrkivää sisäistä elämää, joka erottaa heidät muista ihmisistä ja sentähden voidaan verrata saareen suuren ihmiskokonaisuuden elämässä. Sentähden he eivät kykene yhdistämään tätä elämää sillalla tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Ei ole harvinaista nähdä, kuinka monet ihmiset nykyaikana pitävät ikäänkuin "sisäisesti ylevänä" eräänlaisella, jospa koulumaisella, abstraktisuudella miettiä kaikenlaisia pilventakaisia etillis-uskonnollisia kysymyksiä; ihmiset miettivät millä tavalla he voisivat tulla siveellisiksi, miten he parhaiten rakastaisivat lähimmäistään ja miten he löytäisivät sisäisen elämänsisällyksen? Mutta samalla voi myös nähdä, kuinka vaikeata heidän on luopua siitä, mitä yleensä pidetään hyvänä, rakastettavana, hyväntahtoisena, oikeana ja siveellisenä ja siirtyä siihen, mikä ulkopuolella todellisen elämän jokapäiväisyydessä ympäröi ihmistä kapitaalina, työpalkkana, tavarain kulutuksena, tuotteena ja kiertokulkuna, luottona, pankki- ja pörssi-oloina. Voidaan nähdä, kuinka kaksi maailmanvirtausta liikkuu rinnatusten ihmisten ajatustavassa. Toinen maailmanvirtaus, joka niin sanoaksemme pysytteleikse jumalaishenkisessä korkeudessa ja tahtoo, että henkiset vaikutelmat ja jokapäiväisen elämän toiminta pidettäisiin erillään toisistaan. Toinen elää ajattelematta jokapäiväistä elämäänsä. Mutta elämä on yksi kokonaisuus. Se voi menestyä vain silloin, kun etillis-uskonnollisen elämän voimat saavat vaikuttaa kaikkein jokapäiväisimmässä elämässä, siinä elämässä, joka monesta tuntuu vähemmän ylevältä. Sillä jos laiminlyödään molempien elämän alojen vuorovaikutus, joudutaan uskonnollis-siveellisessä ja yhteiskunnallisessa ajattelussa paljaisiin haaveiluihin, jotka ovat vieraita jokapäiväiselle todellisuudelle. Jokapäiväinen todellisuus kostaa puolestaan. Sitten etsii ihminen sisäisten henkisten vaikutinten ajamana kaikenlaisia mahdollisia ihanteita, kaikkea, joka hänestä on "hyvää"; mutta samalla hän antautuu ilman "henkeä" niiden vaistojen valtaan, jotka ovat näille "ihanteille" vallan vastakkaisia, mutta kuitenkin ovat perustuksena kaikille jokapäiväisille tarpeille, joiden täytyy saada tyydytyksensä kansantaloudesta. Hän ei löydä mitään mahdollista tietä henkisyydestä jokapäiväisen elämän todellisuuteen. Sentähden saa tämä jokapäiväinen elämä hänen silmissään sellaisen muodon, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, joka siveellisinä vaikuttimina tahtoo pysytellä ylevämmissä, sielullis-henkisissä korkeuksissa! Mutta silloin seuraa jokapäiväisyyden kostona, että siveellis-uskonnollinen elämä muuttuu ihmiselle sisäiseksi elämänvalheeksi, koska se pysytteleiksen kaukana jokapäiväisyydestä, välittömästä elämän käytännöstä, ilman että sitä huomataankaan.
Kuinka lukuisat ovatkaan nykyaikana ihmiset, jotka siveellisuskonnollisesta ylevä-mielisyydestä tahtoisivat elää oikeudenmukaista elämää lähimmäistensä kanssa ja tehdä heille parasta mitä voivat. Mutta eivät löydä sitä tunnelmatilaa, joka sen tekisi mahdolliseksi, kun eivät ole tottuneet ajattelemaan tavalla, joka johtaisi yhteiskunnallisesti käytännöllisiin tekoihin.
Tähän joukkoon kuuluvat henkilöt, jotka nykyisellä maailmanhistoriallisella hetkellä, jolloin yhteiskunnalliset kysymykset ovat niin polttavia, haaveineen, vaikka itse mielestään ovat hyvinkin käytännöllisiä, ovat todellisten uudistusten esteenä. Kuulemme heidän sanovan tähän tapaan: on välttämätöntä, että ihmiset nousevat ylös materialismista ja aineellisuuden palveluksesta, joka on vienyt meidät maailmansodan romahdukseen ja onnettomuuksiin, ja omistavat itselleen henkisen elämänkatsomuksen. Kun tällä tavalla neuvotaan ihmisille tietä henkisyyteen, ollaan väsymättömiä lainaamaan lausuntoja miehiltä, jotka muinoin ovat olleet suuressa arvossa aattellisuutensa tähden. Voi tapahtua, että jollekulle, joka erittäin tahtoo painostaa, mitä henki nykyään käytännölliseltä elämältä niin tärkeästi vaatii, kuinka nimittäin jokapäiväinen leipä on hankittava, hänelle huomautetaan, että ensin hän on saatava ihmiset jälleen tunnustamaan henki. Mutta nykyään on päinvastoin etsittävä henkisestä elämästä suuntaviivat yhteiskunnallisen elämän parantamiseksi. Eikä siihen riitä, että ihmiset puuhailevat henkineen elämän syrjäpoluilla. Siihen tarvitaan jokapäiväisen elämän henkiseksi tekemistä. Taipumus etsiä "henkistä elämää" sellaisilta sivupoluilta, johti tähän asti hallitsevat luokat mieltymään yhteiskunnallisiin oloihin, joista tuloksena on nykyinen sekasorto.
Läheisessä suhteessa toisiinsa ovat nykyajan yhteiskunnallisessa elämässä kapitaalin hallinto tavarain tuotannossa ja tuotantovälineiden, siis myös kapitaalin, omistusoikeus. Ja kuitenkin ovat nämä kaksi suhdetta ihmisen ja kapitaalin välillä aivan erilaiset niiden vaikutukseen katsoen yhteiskunnallisessa elimistössä. Kapitaalin hallinto yksilöllisten kykyjen kautta tuottaa, tarkoituksenmukaisesti hoidettuna, yhteiskunnalliselle elimistölle etuja, jotka lankeavat kaikille tähän elimistöön kuuluville. Missä asemassa mikin onkin, hänelle on edullista, että kaikki ihmisluonnossa löytyvät kyvyt tulevat käytetyiksi ihmiselämätä palvelevien hyödykkeiden aikaansaamiseksi. Mutta nämä kyvyt saattavat kehittyä ainoastaan sillä ehdolla, että niiden inhimilliset haltijat saavat vapaasti antaa niiden toimia. Mikä ei vapaasti saa ihmisluonnosta virrata, se jää ainakin osaksi hyötyä tuottamatta yhteiskunnalle. Kapitaali on väline, jolla sellaiset kyvyt saadaan laajoilla yhteiskunnallisen elämän aloilla vaikuttamaan. Jokaiselle yhteiskunnallisen elimistön jäsenelle on todellista etua yhteisen kapitaalin hoidosta siten, että erikoisilla taipumuksilla varustettu ihminen tahi ihmisryhmät saavat käyttää sitä, koska se on juuri heidän oman yritteliäisyytensä tulosta. Jokaisen ihmisen, olipa hän sitten henkisen tahi ruumiillisen työn tekijä, täytyy sanoa, jos hän ennakkoluulottomasti omia etujaan tahtoo palvella: minä toivoisin, että riittävä määrä kykeneviä henkilöitä tahi henkilöryhmiä saisi ei ainoastaan täysin vapaasti käyttää kapitaalia, vaan että he myös omasta alotteestaan saisivat koota sitä; sillä ainoastaan he voivat arvostella, kuinka kapitaalin välityksellä heidän yksilölliset taipumuksensa tuottavat yhteiskunnalliselle elimistölle hyödykkeitä.
Ei ole tarpeellista esittää tämän kirjoituksen puitteissa kuinka ihmiskunnan kehittyessä ihmisten yksilöllisten taipumusten toiminta ja yksityisten omistusalojen kehitys muista omistusoikeuden muodoista kävivät käsikädessä. Aina meidän päiviimme asti on työnjaon vaikutuksesta tällainen omistusoikeus yhteiskunnallisessa elimistössä ollut kehityksen alaisena. Mutta tässä tulemme puhumaan vain nykyisistä oloista ja niiden välttämättömästä edelleen kehittämisestä.
Millä tavalla yksityinen omistus lienee syntynytkin, vallan käytön tai ryöstön t.m.s. kautta, se on ihmisten yksilöllisistä kyvyistä riippuvan yhteiskunnallisen toiminnan tulos. Yhtäkaikki vallitsee nykyajan sosialisesti ajattelevien kesken se mielipide, että yksityisomistuksesta johtuva sorto voidaan poistaa ainoastaan ottamalla yksityisomaisuus yhteiskunnan haltuun. Tällöin annetaan kysymykselle seuraava muoto: kuinka voidaan tuotantovälineiden yksityisomistuksen syntyminen estää, että sen varattomia kohtaan harjoittama sorto lakkaisi? Tällaisen kysymyksen tekijä ei huomaa sitä tosiasiata, että yhteiskunnallinen elimistö on lakkaamattoman syntymisen ja kasvamisen alainen. Tähän kasvamiseen katsoen ei sovi kysyä: miten on paraiten meneteltävä, että se pysyisi siinä tilassa, joka katsotaan oikeaksi? Näin voidaan ajatella asiasta, joka määrätyltä kannalta katsoen pää-asiassa pysyy muuttumattomana. Sitä ei voi sanoa yhteiskunnallisesta elimistöstä. Se muuttaa kautta elämänsä lakkaamatta mitä siinä syntyy. Jos tahdotaan antaa sille mielestään paras muoto, jossa sen pitäisi pysyä, hävitetään siltä elämisen edellytykset.
Yksi yhteiskunnallisen elimistön elämän-edellytyksiä on, että se, joka voi yhteiskuntaa kyvyillään palvella, saa sen tehdä oman vapaan valintansa mukaan. Missä tämä palvelus edellyttää tuotantovälineiden vapaata käyttöä, tulisi sen estäminen vahingoittamaan yhteiskunnan yleisiä etuja. Kun tavallisesti tämän yhteydessä esitetään, että työntekijä toimintansa kiihoitukseksi tarvitsee voiton-toivoa ja että tämä voitto riippuu tuotantovälineiden omistuksesta, sitä emme tässä tahdo väittää. Sillä meidän katsantokantamme mukaan yhteiskunnallisten olojen kehityksestä täytyy henkisen elämän vapautuksen politisesta ja taloudellisesta elämästä tehdä sellainen kiihoitus tarpeettomaksi. Vapautettu henkinen elämä synnyttää itsestään yhteiskunnallisen ymmärtämyksen; ja tämä ymmärtämys synnyttää aivan toisenlaisia vaikuttimia, kuin mikä piilee taloudellisten etujen toivossa. Mutta kysymys ei yksistään olekaan siitä, mistä syystä ihmiset rakastavat tuotantovälineiden yksityisomistusta, vaan siitä, vastaako niiden vapaa vai yhteiskunnan säännöstelemäkö käyttö yhteiskunnallisen elimistön elinehtoja. Ja silloin on aina pidettävä mielessä, että nykyaikaisen yhteiskunnallisen elimistön elinehdoiksi ei voi lukea niitä, jotka ollaan huomaavinaan inhimillisen yhteiskunnan alku-asteilla, vaan yksistään ne, jotka vastaavat nykyaikaista ihmiskunnan kehitysastetta.
Nykyisellä asteella on yksilöllisten kykyjen osanotto talouselämän kiertokulkuun kapitaalin avulla mahdotonta ilman sen vapaata käyttöoikeutta. Missä hyötyä tuottavaa toimintaa toivotaan, siellä täytyy tämä käyttöoikeus sallia ei sen yksilölle tai ihmisryhmille antaman edun tähden, vaan koska se parhaiten voi palvella yhteiskuntaa, jos se asianmukaisella tavalla perustuu yhteiskunnalliseen ymmärtämykseen.