Tohtori saapui kolmen minuutin perästä ja kuuli asian laidan. "Se on aphasia" sanoi hän. "Viekää hänet huoneesensa. Minä tiesin että niin kävisi." Me kuljetimme Blastodermin rankkasateessa kotiinsa ja tohtori antoi hänelle bromkaaliumia nukuttaakseen häntä.
Sitten tohtori tuli takasin ja sanoi, että hän vaan kerran ennen — eräässä intialaisessa sotamiehessä — oli nähnyt yhtä täydellisen aphasia kohtauksen. Minä olen myöskin nähnyt helpon aphasian rasittuneessa miehessä, mutta tämä äkkinäinen mykkyys oli vallan kamalata, vaikka se tosin, kuten Blastodermi itse olisi sanonut, oli "seurauksena vallan luonnollisista syistä".
"Hänen täytyy ottaa virkavapaus tämän tähden", sanoi tohtori; "hän on kykenemätön työhön ainakin kolme kuukautta. Ei, ei se ole hulluutta taikka muuta semmoista. Hän ei vaan ollenkaan voi hallita puhettaan eikä muistiaan. Minä luulen, että Blastodermi nyt varmaan pysyy ääneti."
Kaksi päivää myöhemmin Blastodermi taas sai puhelahjan. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: — "Mitä se oli?" Tohtori selitti sen hänelle. "Mutta minä en voi sitä käsittää!" sanoi Blastodermi, "minä olen vallan terve, mutta minä en voi hallita muistoani, minusta näyttää — minun oma muistini — voinko minä?"
"Lähde vuoristoon kolmeksi kuukaudeksi, äläkä ajattele sitä", sanoi tohtori.
"Mutta minä en voi sitä käsittää", intti Blastodermi, "se oli minun oma mieleni ja muistini."
"Minä en voi siihen mitään", sanoi tohtori, "on paljon asioita, joita sinä et voi käsittää ja kun sinä olet elänyt minun ikäisekseni, niin sinä tiedät tarkkaan mitä kaikkea sinä uskallat sanoa omaksesi tässä maailmassa."
Tämä isku masensi Blastodermin. Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hän läksi vuoristoon arkana ja vavisten, epäillen voisiko hän lopettaa lauseensa, jonka oli alkanut.
Tämä synnytti hänessä terveellisen epävarmuuden. Tuo luonnollinen selitys, että hän oli tehnyt liiaksi työtä, ei tyydyttänyt häntä. Mikä lieneekään pyyhkinyt sanat hänen huuliltaan, niinkuin äiti pyyhkii pienen piimäsuun, ja häntä pelotti — pelotti kamalasti.
Klubi oli siten rauhassa hänen palattuaankin, ja jos sinä joskus vielä satut kuulemaan Aurelianus Mc Gogginin saarnailevan ihmiskunnan asioista — taivaallisista asioista hän ei enää näy tietävän yhtä paljon kuin ennen — niin nostapa vaan sormi huulillesi hetkiseksi, niin näet mikä tapahtuu.