"Oikeen sanoit, sillä nyt meitä liittää toisiimme side ja nuora (peecharee), jota ei mikään voi katkaista. Katso — voitko sinä nähdä tässä valossa? Hän on sileä ja puhdas. Ei milloinkaan ole semmoista poikaa syntynyt. Ya illah! hänestä on kasvava oppinut bramiini — ei, kuningattaren soturi. Ja sinä minun elämäni, rakastatko sinä minua yhtä paljon kun ennen, vaikka minä olen heikko ja sairas ja rasittunut? Vastaa suoraan."
"Oi, minä rakastan niinkuin aina olen rakastanut, koko sielullani.
Makaa hiljaa oma helmeni ja koeta levähtää."
"Mutta älä sinä mene pois. Istu tässä minun vieressäni — noin. Äiti, tämän talon hallitsija tarvitsee patjan. Tuo se hänelle." Samassa pienonen uusi tulokas, joka makasi Ameeran käsivarrella, liikahti hiukkasen. "Ahaa", sanoi Ameera, ääni rakkaudesta väreillen, "tämä poika on urheilia syntymästään saakka. Hän potkasta napsahuttaa minua kylkeen aika lailla. Onko milloinkaan syntynyt tuommoista lasta? Ja hän on meidän — sinun ja minun. Pane kätesi hänen päänsä päälle, mutta varovasti, sillä hän on kovin nuori ja miehet ovat kömpelöitä semmoisissa seikoissa."
Hyvin hellävaroen Holden siveli sormiensa päillä untuvaista päätä.
"Hän on oikeauskoinen", sanoi Ameera; "sillä yöllä maatessani minä kuiskasin rukouskutsun ja meidän uskontunnustuksemme hänen korvaansa. Se on hyvin omituinen sattumus, että hänkin on syntynyt perjantaipäivänä kuten minäkin. Pitele varovaisesti häntä, oma elämäni; mutta hänpä voikin jo melkein tarttua kiini käsillään."
Holden löysi pienen avuttoman kätösen, joka heikosti puristi hänen sormeaan. Tuo puristus koski sähkövirran tavoin kaikkiin hänen jäseniinsä ja aina sydänsopukkaan saakka. Siihen asti hän oli yksinomaa ajatellut Ameeraa. Nyt hän alkoi ymmärtää että oli toinenkin olento maailmassa, mutta hän ei voinut käsittää että se oli oikein hänen oma poikansa, jolla oli sielu kuten muillakin. Hän istautui ajattelemaan ja Ameera uinahti hiukan.
"Mene kotiisi, sahib", sanoi Ameeran äiti kuiskaten. "Ei ole hyvä, että hän löytää sinut täällä herätessään. Hänen täytyy olla rauhassa."
"Minä menen", sanoi Holden nöyrästi. "Tässä on rahaa. Pidä huolta minun pojastani että hän kasvaa ja saa kaikkea mitä tarvitsee."
Hopean helinä herätti Ameeran. "Minä olen hänen äitinsä enkä palkkalainen", sanoi hän heikosti. "Pitääkö minun hoitaa häntä paremmin taikka huonommin rahojen tähden? Äiti, anna takasin rahat. Minä olen synnyttänyt herralleni pojan."
Väsyneenä vaipui hän sikeään uneen melkein ennenkuin hän oli kunnolla lopettanut lauseensa. Holden hiipi hiljaa alas pihaan, sydän tyynenä. Pir Khan, tuo vanha talon vartija, hytkähteli mielihyvästä.