"Mistä sinä sen tiedät?"
"He antavat lapsensa imettäjien hoidettavaksi."
"Sitä minä en ole milloinkaan nähnyt", sanoi Ameera huoahtaen, "enkä minä tahtoisikaan nähdä sitä, Ahi!" — hän nojasi päänsä Holdenin olkapäähän — "minä olen lukenut neljäkymmentä tähteä ja nyt minua väsyttää. Katsoppas lasta, sinä minun elämäni rakkaus, hän lukee myöskin."
Lapsi katseli silmät pyöreinä pimeätä taivasta. Ameera pani hänet
Holdenin syliin ja poika makasi siinä itkemättä.
"Miksi me häntä nimitämme keskenämme?" sanoi Ameera. "Katso! Väsyttääkö sinua katseleminen? Hänellä on vallan sinun silmäsi! Mutta suu —"
"Se on sinun, oma armaani. Kuka sen tietäisi paremmin kuin minä?"
"Se on semmoinen supukka suukkonen. Oi niin pienonen! Ja kuitenkin se huulillaan pitää koko minun sydämeni. Anna hänet jo minulle. Hän on jo ollut kovin kauvan minusta erillään."
"Ei, anna hänen olla vielä, eihän hän vielä itke."
"Kun hän itkee, niin sitten sinä annat hänet pois, niinkö? Millainen miesmäinen mies sinä olet! Kun hän itkee on hän vaan kahta kalliimpi minusta. Mutta, minun elämäni, minkä pikku nimen me annamme hänelle?"
Tuo pieni olento lepäsi vallan Holdenin polvella. Se oli niin kovin avuton ja pehmeän pehmeä. Hän uskalsi tuskin hengittää, ettei musertaisi sitä. Vihreä aljo papukaija, jota pidetään jonkunmoisena suojelushenkenä useimmissa intialaisperheissä, liikahti orrellaan ja räpytteli uneliaisesti siivillään.