Jokaisen pitäisi aina kaikissa olosuhteissa pysyä omassa säädyssään, rodussaan ja piirissään. Pysykööt valkoiset valkoisten luona ja mustat mustien parissa. Silloin eivät mitkään asiain luonnollista kulkua häiritsevät seikat tapahdu äkkiarvaamatta.
Tässä kertomuksessa puhutaan miehestä, joka vallan tahallaan heittäytyi arvokkaan jokapäiväisseuraelämän varmojen rajojen ulkopuolelle.
Ensiksikin hän tiesi liian paljon; ja toiseksi hän näki liian paljon. Hän tunkeutui liian syvälle alkuasukkaiden elämään; mutta ei hän enää milloinkaan tee sitä uudestaan.
Kaukana kaupungin keskessä Jitha Megjin busteen takana on Amir Nathin laskuoja, joka päättyy rautaristikko-ikkunalla varustettuun umpimuuriin. Laskuojan päässä on iso karjatarha, ja muureissa molemmin puolin ojaa ei ole ikkunoita. Ei Suchet Singh eikä Gaur Chand salli naistensa katsella maailmaa. Jos Durga Charan olisi ajatellut samoin kuin he, niin hän nyt olisi onnellisempi, ja pikku Bisesa olisi voinut leipoa omat leipänsä. Hänen huoneestaan saattoi nähdä tuon rautaristikkoisen ikkunan kautta ahtaan pimeän laskuojan, jonne ei aurinko milloinkaan paistanut ja jossa puhvelit piehtaroivat sinisessä mudassa. Hän oli leski, noin viidentoista vuoden vanha, ja hän rukoili yöt päivät, että Jumala lähettäisi hänelle rakastajan; sillä hän ei hyväksynyt yksinään-elämistä.
Eräänä päivänä mies — Trejago oli hänen nimensä — sattui tulemaan Amir Nathin laskuojalle kävellessään noin ilman aikojaan; ja päästyään puhvelien ohi hän kompastui suureen rehukasaan.
Silloin hän huomasi, että laskuojan päässä oli loukku, ja hän kuuli hiukan naurun hihitystä ristikkoikkunan takaa. Se kuului sievältä, tuo pieni naurun hihitys, ja Trejago, joka tiesi, että nuo vanhat "Tuhannen ja yhden yön" sadut ovat tällaisissa suhteissa erittäin sopivia neuvonantajia, hiipi ikkunan alle ja kuiskasi värssyn "Har Dyalin lemmenlaulusta", joka alkaa:
"Voiko kukaan seistä suorassa, kasvot loistavaa aurinkoa kohti, taikka rakastaja lemmittynsä luona?
Jos jalkani horjuvat, oi sydämeni sydän, voiko minua moittia siitä, olenhan ihanuutesi loiston häikäisemä?"
Rautaristikon takaa kuului naisen rannerenkaan hiljainen kalina, ja vieno ääni jatkoi laulun viidennestä värssystä:
"Voi, voi, saattaako kuu kertoa lemmestään lootuskukalle,
kun taivaan portit ovat suljetut ja sadepilvet kokoontuvat?