"Se on Dungaran tuomio!" huusi ääni. "Minä palan, minä palan!
Joutukaa virtaan, muutoin me palamme!"
Väki pyöri ja riehui kallioilla Berbuldan rannalla kiemurrellen, polkien ja väännellen; he repivät pois vaatteensa virtaan Dungaran rummun kiihottamina. Justus ja Lotta pakenivat melkein itkien päällikön luo.
"Minä en voi ymmärtää! Eilen", änkytti Justus, "heillä oli kymmenet käskyt… Mitä tämä on? Jumalan ja kaikkien hyvien henkien kautta maalla ja merellä. Nala! Oi häpeätä!"
Juosten ja huutaen ilmaantui kalliolle heidän päänsä yläpuolelle Nala, koko lähetysseurakunnan ylpeys, neljäntoistavuotias tyttö, oppivainen ja siveä — ja nyt hän oli alaston kuin ilmeinen päivä ja potki kuin metsäkissa.
"Tämänkö tähden", kirkui hän ja heitti takkinsa Justusta kohti, "tämänkö tähden minä jätin heimoni ja Dungaran — teidän Pahan paikkanne tulen tähden? Sokea apina, mitätön maan mato, kuivattu kala, se sinä olet, sinä joka sanoit, etten minä milloinkaan tulessa palaisi! Oi Dungara, minä palan nyt! Nyt minä palan! Armahda minua, kaikkien olevien esineiden Jumala!"
Hän kääntyi ja heittäytyi Berbuldaan, ja Dungaran rumpu mölisi riemuiten. Viimeisten proselyyttien ja heidän opettajansa välillä oli nyt neljännespeninkulma kuohuvaa virtaa.
"Eilen", valitti Justus, "hän oppi koulussa kirjaimet — Voi! Tämä on saatanan työtä!"
Mutta Gallio katseli uteliaasti tytön takkia, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Hän tunnusteli sen kudontaa, veti takinhihansa ylemmäksi päivettynyttä rannettaan ja painoi vaatetta käsivarttaan vasten. Sille paikalle syntyi hehkuvan punainen täplä valkoiseen ihoon.
"Ahaa!" sanoi Gallio tyynesti, "sitä minä arvelinkin".
"Mitä se on?" kysyi Justus.