Matui odotti bamburuokojen juurella koko pitkän yön, ja aamulla tuli kaunis valkoinen nainen, jonka kaltaista Matui ei ollut milloinkaan nähnyt, ja hänen sylissään oli Matuin tytär puettuna puhtaaseen pukuun. Lotta ymmärsi vain vähän Buria Kolien kieltä, mutta kun äiti puhuu äidille, niin heidän on vallan helppo ymmärtää toisiaan. Ojennetuista käsistä, jotka kainosti tavoittelivat Lotan hameen lievettä, kiihkeistä kurkkuäänistä ja hartaista katseista Lotta ymmärsi, kenenkä kanssa oli tekemisissä. Matui otti lapsensa takaisin — tahtoi olla tuon ihmeteltävän valkoisen vaimon palvelijana, vallan orjana, sillä hänen oma sukunsa ei kuitenkaan enää hänestä huolisi. Lotta itki hänen kanssaan kyynelvarastonsa kuiviin saksalaiseen tapaan, johon kuuluu myöskin ahkera nenän niistäminen.
"Ensin lapsi, sitten äiti ja vihdoin mies, ja Jumalalle kunnia kaikesta", sanoi Justus Toivorikas. Mies tulikin jousineen ja nuolineen, hyvin vihaisena tosin, sillä hänellä ei ollut ketään, joka hänen ruokansa keittäisi.
Mutta kertomus tästä lähetystoimesta on pitkä, ja minulla ei ole tilaisuutta selittää kuinka Justus, unohtaen varomattoman edeltäjänsä kohtalon, ankarasti löi Motoa, Matuin miestä, kun tämä näet oli hävytön. Moto säikähti, mutta saatuaan selville, ettei häntä siinä silmänräpäyksessä tapettu, rohkaisi mielensä ja rupesi Justuksen uskolliseksi liittolaiseksi ja ensimäiseksi proselyytiksi. Minä en voi kertoa, kuinka tuo pieni seurakunta kasvoi kasvamistaan Athon Dazén suurimmaksi harmiksi; kuinka Dungaran pappi väitteli viekkaasti koko maailman Luojan papin kanssa ja voitettiin; kuinka Dungaran temppelin saatavat, linnut, kalat ja hunajakakut alkoivat vähentyä; kuinka Lotta selitti Eevan kirousta naisille ja kuinka Justus koetti parastaan saadakseen miehet ymmärtämään Aatamin kirouksen; kuinka Buria Kolit vastustelivat tätä sanoen, että heidän jumalansa oli laiska jumala, ja kuinka Justus vähitellen voitti heidän vastenmielisyytensä työhön opettaen heille, että tuo musta maa oli rikasta ja tuotti muutakin kuin vain multasieniä.
Kaikki nämä seikat kuuluvat monen kuukauden historiaan ja kaikkien noiden kuukausien kuluessa harmaapäinen Athon Dazé mietiskeli kostoa siitä, että kansa ei enää välittänyt Dungarasta. Metsäläisen kavaluudella teeskenteli hän ystävyyttä Justusta kohtaan viitaten siihen, että ehkä hän itsekin vielä kääntyisi. Mutta Dungaran seurakunnalle hän sanoi synkästi: — "Nuo Padrin joukkolaiset ovat pukeneet vaatteita yllensä ja palvelevat ahkerata jumalaa. Siitä syystä Dungara kostaa heille hirmuisesti, kunnes he ulvoen heittäytyvät Berbuldan aaltoihin." Öisin punaisen elefantinhampaan kantaja mölisi ja karjui vuorien välissä ja Dungaran uskolliset palvelijat valvoivat ja sanoivat: — "Kaikkien olevien olentojen jumala miettii kostoa luopioille. Ole armollinen, Dungara, meille, sinun lapsillesi, ja anna meille kaikki heidän viljansa!"
Myöhään, kun kylmä ilma oli alkanut, saapui päällikkö vaimonsa kanssa Buria Kolien maakuntaan. "Käykääpäs katsomassa Krenkin lähetystalolla", sanoi Gallic "Hän tekee hyvää omalla tavallaan ja minä arvelen, että he olisivat hyvillään, jos te avaisitte bamburuokotemppelin, jonka hän on saanut rakennetuksi. Kaikissa tapauksissa saatte nähdä sivistyneitä Buria Koleja."
Suuri melu nousi lähetystalolla. "Nyt hän ja hänen armollinen rouvansa omilla silmillään näkevät, että me hyviä töitä tehneet olemme, ja — niin — me tahdomme heille oppilapsemme omilla käsillä tehdyissä puvuissaan näyttää. Se on oleva suuri päivä — Jumalalle kunnia", sanoi Justus; Lotta sanoi: "Amen."
Justus oli omaan hiljaiseen tapaansa hiukan kadehtinut Baselin kutojalähetystöä, kun hänen omat oppilaansa näet olivat niin saamattomia käsitöissä. Athon Dazé oli nykyjään opettanut muutamia heistä häkylöimään kiiltäviä silkkisäikeitä eräästä kasvista, jota kasvoi runsaasti Panth-vuoren rinteellä. Siitä saatiin vaatetta, joka oli valkeata ja pehmeää, melkein kuin Tyvenen meren tappa, ja tänä päivänä piti oppilasten ensi kerran pukeutua siitä tehtyihin vaatteisiin. Justus oli ylpeä työstään.
"Heidän pitää valkoisiin vaatteihin puettuina päällikön ja hänen jalosukuisen rouvansa vastassa olla, laulaen Nyt kiittäkäämme Jumalaa. Sitten hän temppelin on avaava, ja — niin — ja Galliokin uskomaan on rupeava. Seisokaa noin, lapset, kaksittain, ja — Lotta, minkätähden ne noin raapivat itseään? Ei ole sopivata tuolla lailla kiemurrella, Nala lapseni. Päällikkö tulee kohta ja tuo kiusaa häntä."
Päällikkö, hänen vaimonsa ja Gallio kiipesivät vuoren rinnettä lähetystalolle. Proselyytit seisoivat kahdessa rivissä hohtavan valkoisena joukkona, jossa oli noin 40 henkeä. "Haa", sanoi päällikkö, joka saavuttamallaan mielen taipuisuudella heti oli valmis uskomaan, että hän oli alusta pitäen kannattanut tätä laitosta. "Menevät eteenpäin, näen mä, jättiläisaskeleilla."
Ei sen paremmin voinut sanoa! Lähetysseurakunta meni tosiaankin eteenpäin — ensin hieman hypähdellen, ja naamasta näkyi, että heitä samalla hävetti ja oli paha olla, mutta sitten juosten kuin kärpästen puremat hevoset ja hurjistuneet kengurulaumat. Panth-vuoren harjalta kuului punaisen elefantinhampaan kantaja mölisevän ankarasti ja murheellisesti. Proselyyttijoukko horjui, erosi ja hajosi ulvoen ja kirkuen tuskasta. Justus ja Lotta seisoivat kauhun valtaamina.